tiistai 31. joulukuuta 2013

I know it's the last day on earth We'll never say goodbye

Odotuksia,suuria odotuksia niistä on ensi vuosi tehty.
Tavallaan huokaisen helpotuksesta kun tämäkin ralli vihdoin rauhoittuu ja loppuu
ja pääsee aloittamaan kaiken taas ikäänkuin puhtaalta pöydältä aivan kaiken kanssa.

Olemalla se parempi ihminen,muille kiltti ja hyvä mutta olen tullut siihen tulokseen
etten minäkään iäisyyksiini jaksa katsella jos minulle ollaan vain ilkeitä kokoajan
eikä edes pyydetä anteeksi, ja minä ihmettelen mitä minä nytten tein.

Miksi se on aina sitten kuitenkin oma vika vaikka se ihan päivänselvästi
oli myös vikaa siinä toisessakin ihmisessä?Ei vaan kehdata myöntää sitä
vaan helpompi syyttää minua ja kuvitella itse olevansa just niin naurettavan
täydellinen.Ei,sitä sinä et ole älä kuvittelekaan.Täydellistä ihmistä ei ole
olemassakaan sori vaan,valitettavasti.Jos olisi,elämä ei olisi tämmöistä
kuin se nyt on meidän omissa hassuissa pienenpienissä valinnoissamme.

Ihmissuhteet on kyllä siitä kummallinen ja ärsyttävä asia varsinkin semmoisten
kanssa jotka sitten kuitenkin loppupeleissä väkisinkin huomaa, että se ihminen
on minulle aivan väärä vaikka mitenkä yrittäisi nähdä asioiden hyvät puolet
ja kuvittelee näkevänsä vähän muutakin,mitä ehkä muut eivät näe.

Haluan olla hyvä ihminen mutta miksi minulle tulee sitten myös näitä vääriä
ihmisiä jodien ystävä haluaisin myöskin olla mutta se on mahdotonta koska
vain ahdistuu heidän seurassaan lisää.Eihän semmoinen ole normaalia?

Kuitenkin sitten harmittelen kun ei kemiat täysin natsaakaan ihmisten
kanssa vaikka kuinka mukava muuten olisi mutta ei vaan natsaa kun
ei päästy siihen tahdon olla kaikkien kaveri-ajatukseen.Se vaan on
täysin mahdotonta vaikka haluaisi aivan päinvastoin.
Haluan mahdotonta.Ja se sattuu.Tulee aina sattumaan ennenkuin osaa
päästää siitä irti.Jos osaan ikinä.Tiettyjen ihmisten kohdalla se sattuu
eniten koska en osaa päästää irti vaikka tavallaan olen päästänytkin jo.

Kaikesta huolimatta aivan mahtavaa Uutta Vuotta kaikille.
Viimeistä päivää viedään ja huomenna jatkuu aivan kokonaan
uusin keinoin elämä pelonsekaisen ja uteliaisuuden täyttämällä
fiiliksellä,mitä vuosi tuo tullessaan ja elämä.

Onneksi ainakin 4 asiaa on varmaa vielä huomennakin;
rakkaus ja ne ystävät ketkä ovat jääneet rinnalleni ja aina ovat olleet rinnallani,
läheiseni (sisaret/heidän perheensä) ja eritoten vanhempani.
Olen näistä kaikesta ikuisesti kiitollinen <3

Take Care & Happy New Year 2014!!!

XOXO
Anskuli <3 

PS.Biisi sopii tähän tunnelmaan niin hyvin <3
http://www.youtube.com/watch?v=HBhKxBps32s


















sunnuntai 29. joulukuuta 2013

I Want To Believe

Olen viimeaikoina miettinyt valtavasti semmoisia kysymyksiä,joihin melkein toivoisin
etten ehkä koskaan saisikaan vastauksia vaan eläisin niistä mielummin onnellisen
tietämättömänä.Nimittäin jälleenkerran omasta olemassaolon merkityksestä ja
siitä miten se joskus tulisi päättyvän kunnes ajattelen sitä ihan liikaa ja paniikissa
toivon,ettei niin kävisi kuitenkaan koska aina kuitenkin päädyn ajattelemaan
itseni kohdalla sitä kamalinta mahdollista tapaa kuolla.

Pohdin noita koko eilisen illan yrittäen etsiä sitä kuuluisaa ahaaelämystä tiettyjen
asioiden suhteen,kunnes luovutin hetkeksi ja annoin aivoparkojen levätä ja itse
pakenin fiktion maailmaan sohvannurkkaan teekupposen kanssa.

Kunnes sitten aloin myöhemmin katsoa telkkarista semmoista elokuvaa kuin
Outoja Tarinoita joissa kummallista kyllä käsiteltiin yliluonnollisia ilmiöitä ja
kuolemaa.Just sitä mitä minä olin lakannut jo pohtimasta siltä päivältä
koska en keksinyt millään minkäänlaisia vastauksia vaan huokaisin luo-
vuttaneena ja päätin keittää teetä rauhoittuakseni.

En vain ymmärrä mikä siinä pelottaa ja samalla myöskin kiehtoo niin
paljon.Minullahan kun on asuntoni seinillä ihania/upeita viikatemörköjulisteita
leffa ja bändijulisteiden seurana viihtyvyyttä ja hieman salaperäisyyttäkin
tuomaan ja minua kiinnostaa kaikki tuollainen, vaikka aika lailla
skeptinen olenkin vaikka toisaalta taas tunnen asioita joita muut
eivät ymmärrä ja ne eivät ole tästä maailmasta.

Siltikin olen aivan ymmälläni tästä,ja toisaalta taasen mietin että
onkohan minulla nyt jonkinlainen 30pin "kriisi" kun pohdituttaa kyseiset asiat
noinkin paljon.Ja samalla sitten kaikki nämä universumijutut joita tykkään
lueskella ja ne on hirmu mielenkinitoisia ja samalla tosi pelottaviakin.
Oikeastaan välillä jopa pelottavampia kuin yksikään ihmisen tekemä
kauhuleffa parhaimmillaan.

Samalla sitä tuntee ittesä niin pieneksi ja mitättömäksi tässä maailman-
kaikkeudessa että koko ajatus pelottaa ja melkein voin siitä pahoin ja
tekisi mieli paeta sitä piiloon peiton alle.Jos haluaisin tietää kysymyset
kaikkiin tuollaisiin en välttämättä tiedä olisinko edes valmis kuulemaan
vastauksia.Tuskin kukaan meistä on.

xoxo
anskuli 




















ps.aika friikkiä tietyllä lailla eikö...






















lauantai 28. joulukuuta 2013

I Want My Tears Back Now!

Huhhuh joulusta selvitty 2 päivän ylensyönnillä ja salaa toivomalla etten halua
syödä enää ikinä koska ähky,ja 1 päivän juhlinnalla.
Saldona liikutuksen kyyneleitä,iloisia ihmisiä jotka kapsahtivat kaulaan halaamaan
liikenteessä ollessa tuttu ja turvallinen kantapaikka ystävän kanssa perinteitä 
kunnioittamassa,liikaa juomista,naurua,ihmisiä enemmän tai vähemmän selvänä
saman katon alla  ja jokin bändikin lopetti kun paikalle saavuttiin.

Hassuja tekstiviestejä yön pimeinä tunteina ystävälle joka nosti
minut onneksi takaisin maan pinnalle ja haikeita oloja kun vuosi lähenee loppuaan,
kun toivo paremmasta alkaa taas nostamaan päätään asioiden suhteen.

Ja kauniiden äänien  koristellessa ikivanhoja joululauluja televisiosta, joita kynttilän-
valossa rakkaan kanssa tuli katseltua,kuunneltua ja ihmeteltyä
Kyllä Ahola sai taas tämän tytön kyyneliin asti Sylvian Joululaululla,kun muutenkin
sattui olemaan tavallista herkemmällä mielellä.Hyvin tunnelmallisen joulun saa
vesisateesta huolimatta silti aikaan kynttilöiden avulla ja juurikin mainitsemallani
tavalla.

3 päivän päästä on uusi vuosi ja minä en jaksa lakata ihmettelemästä miten nopeaa aika
rientää joskus eteenpäin.Se suorastaan pelottaa.Harmaa,usvainen ja sateinen sää yrittää
yhä vain pahentaa minun mieltäni ja pariin otteeseen on ollutkin vähän itkuisiakin päiviä,
kun olen huomannut kärsiväni myöskin jonkin asteisesta kaamosmasennuksesta.

Vaikkakin tänä talvena se ei onneksi ole ollut niin paha koska aurinko on pysytellyt
minun ilonani tavallistakin pidempään ylhäällä ja tosi komeita auringonlaskukuviakin
olen saanut napattua!Aina minä yritän kaiken kurjuudenkin keskeltä löytää sitä
positiivisuuttakin tästä ja joka kerralla se on onnistunut löytymään.

Nyt on ollut vain pitkään nukkumista,elämän pienistä asioista nauttimista;
kuten aamukahvi ja kiireetön herääminen ja oma aika <3 Koulutehtäviin
ajattelin alkaa panostamaan sitten näiden juhlien jälkeen,stressi on onneksi
helpottanut mutta vielä en olisi valmis kouluun takaisin.

Viikonloppu menee ihan täysin laiskotellessa,eilinen sauna ja iltapuuro
tekivät tehtävänsä vaikka heräsin puolenpäivän myötä ihmeteltyäni pimeyttä
kunnes katsoin kelloa ja kömmin kahvin keittoon.Minä vain nautin tästä kun
saa vain olla vaikka sekin välillä ahdistaa.Mutta nyt ei onneksi kerrankin
ahdista yhtään mikään.

Take Care!

XOXO
Anskuli <3 


























tiistai 24. joulukuuta 2013

sunnuntai 22. joulukuuta 2013

Never Enough...?

Ahdistaa.Tällähetkellä ihan kaikki.Joulu,paska sää,elämä tässäkö tämä kaikki
nyt sitten on vai onko minulla vielä jotakin odotettavaa.Miksi en osaa vain olla
ja nauttia matkasta vaan kokoajan tahdon jotakin uutta ja samalla mietin tässäkö
se kaikki on.Ja samantien tunnen syyllisyyttä;miten kehtaan edes ajatellakaan
asiaa noin,miten kehtaan olla niin pirun tyytymätön tähän elämääni kun voisi olla
paskemminkin asiat kuin mitä ne ovat.

Miksi pää on niin sekaisin tästä kaikesta ja miksi en osaa tätä puhua ulos,
pelkään sen kai kuullostavan liian typerältä tai jotain muuta älytöntä taas.
Ahdistaa tämä elämän rajallisuus,ahdistaa epätietoisuus ihan kaikesta.

Liikaa kahvia,liikaa ajatuksia,liian vähän aikaa,piti ottaa ihan rauhoittava
menoa tasoittamaan ja koettaa kirjoittaa mutta ainakun meinaan tosissani
yrittää kirjoittaa ne sanat ja ajatukset mitä mietin se jää vain pintaraapaisuksi
koska tuntuu etten pysty muuhun kuin siihen.Haluaisin pystyä mutta en kykene.
En vielä ole löytänyt keinoa miten enkä tiedä uskallanko koskaan täysin avata
patoutuneita tunteitani jotka ovat vuosikausia olleet hiljaa ja on ollutkin tähän
asti vain parempi että olen jatkossakin hiljaa koska pelkään kohdata niitä
luuseri kun olen.

Pelkään kohdata todelliset tuneeni,raivon,vihan,pelon ja pelkään miten ne
tulisivat minussa esiin ja saisinko hillittyä itseäni.Tavallaan se kuulemma on
puhdistava kokemus,kohdata kaikki tunteensa avoimestiolen vain aina itse
pidätellyt niitä,tai en ole koskaan antanut kenenkään nähdä kun itken.

Vielä tänäkin päivänä se on hyvin vaikeaa,vähitellen olen oppinut itkemään
vanhempieni edessä (hyvin harvoin) ja parin todella hyvän ystävän ja murun
edessä kai se sekin jotakin on mutta silti.Mielummin sitäkin harrastan yksin
kunnes on taas vähän parempi olo.Kaikki muut tunteet ovat minulle arvoitus,
omalla tavallaan koska en uskalla päästää niitä aivan täysin vapaaksi koska
pelkään mitä sitten tapahtuu.

Haluaisin vapautua niiden kahleista ja todellakin olla vapaa myös mieleltäni
ettei enää tarvitsisi pelätä ja murehtia vaan voisi oikeasti nauttia elämästä ja
sen matkasta.Tiedän kyllä yhden keinon mikä kuulemma olisi hyvä itsetutkiskelun
lääke,mutta pelkään testata sitä,pelkään taas niitä seuraamuksia enemmän kuin
sensijaan että olisin utelias kuin lapsi.

Löytyvätkö nämä vastaukset minulle ikinä?Silti vimmatusti niitä etsin vaikka
tuntuu että olisi parempi luovuttaa ja vain mennä elämän virran mukana
vaikka aina välillä tuntuu että väsyy siihenkin,itse elämään.

xoxo
anskuli 




















Jouluhössönsössön

Joulu.Se on taas täällä yli huomenna eikä minulla ole tietoakaan joulufiiliksestä.
Uloskin katsoin aamukahvia mennessäni keittämään,voih, niin ikävän harmaan
näköstä ja liukasta ja likaista taas vaikka yöllä jo kerkesin ihastella tovin,
ikkunasta pyryttävää lunta (räntää) jota tuprutti tulemaan ja menin ihan
parvekkeellekin sitä ihailemaan.Kaikki oli niin ihanan hiirenhiljaista ja
valkoista ja puhtaan näköistä lumivaipan alla.

Nyt, se yöllinen kauneus lumisateesta on muisto vain ja yritän ettei se
ihan kokonaan päivääni siltikään pilaisi.
Toivon silti salaa mielessäni että jouluyö olisi tuollainen samanlainen
vaikka en niin joulusta välitä mielummin vaikka nukkuisin sen yli jos
vaan voisi.Leipomiset toki nyt on asia erikseen ja se tunnelma ja muu
mutta se uskonnollinen hössönsössötys ei ole minun juttu.

Tänä vuonna ei ole meillä edes kuusta,mikä on taas vähän hassua kun
aina tottunut että semmoinen kököttää tuolla nurkassa ja minun tehtäväni
oli aina koristella se ja samalla katsoa jokajouluinen perinne Lumiukko,
mutta ei tänä vuonna,nyt vain Lumiukkoa.No,eipä tuo kyllä haittaakaan.

Päässä ois taas ihan hirveesti asiaa tännekin kirjoitettavaksi mutta en
vaan saa/jaksa pukea sitä kaikkea sanoiksi ja tuntuu että sielläkin
halutaan mielummin vain hiljentyä joulun ajaksi ja olla ressailematta
mistään.Ainakin olen toteuttanut yhden aikomuksistani jo,nukkunut
pitkään kun lomat alkoivat enkä ole laittanut herätyskelloakaan edes
soimaan,ah,mikä ihana vapaus jo siitäkin.

Tänään tiedossa silti kummitädin velvollisuuksia rakas kummipoika
täytti viikko sitten 7v,menee kouluun kohta toinen *haikeus*
niin synttäreille pitää mennä.No eipä siinä,kun vain jaksaisi
veljeäkin nähä joskus vähän useamminkin ja aina on itellä
kamala syyllinen olo,kun ei nähdä kuin vain näissä virallisissa
juhlissa mutta tuskimpa olen ainoa joka tätä asiaa myöskään
murehtii.Pitäisi vain tehdä asialle jotakin tiedän sen,mutta kun
taas turvaudun tekosyihin,heillä on omat menonsa jne ja minulla
kanssa enkä jaksa jne.Tiedän,olen paha ihminen.

Hohoho ja
Take Care!

XoXo
Anskuli <3























perjantai 13. joulukuuta 2013

Friday 13

Mikään muu tässä talvessa ei ärsytä kuin se että paniikkihäiriöisenä jännität ihan sikana
kuolemanliukkailla keleillä tai sille se ainakin näyttää! kun menet tuolla juoksufanaatikkojen
keskellä.

Kieli tiukasti keskellä suuta ja yrität selvitä kauppaan ja takaisin kotiin, ilman, ja aika
sopivasti tähän kuuluisan perjantain epäonnenpäivän kauhuskenaariofiiliksiinkin kuuluvat
ajatukseni että voi luoja en selvii! ja tarrautua epätoivoisena toisen käsivarresta kiinni,
heittäen samalla hermostuksissani vitsiä että lennetään yhessä sitten,vaikka sillä hetkellä
ei yhtään naurattanutkaan.

Ja sitä epätoivoisesti yritin toiselle esittää huonoin menestyksin.
En varmasti olisi tuosta suorituksesta ainakaan vuosisadan Oscaria saanut.
Kaiken hyvän lisäksi kun jännitti vielä sitäk kova apuuskaista tuultakin joka jo kerkesi
minua kevyesti "tuupata" ja hämmästelin ihan ääneen asiaa silmät suurina.

Kotiin kun selvisin sitten vihdoin ja viimein oli itku taasen hyvin lähellä,katsoin käsiäni ja
huomasin että ne tärisivät,tuntui että hieman heikotti ja piti päästä istumaan vaikka mieli
teki mennä peiton alle itkemään sitä miten pelottavsta reisusta itse selvisin ja sitä miten
kamalaa tämä on eikä tätä toivoisi kenellekään.Nytkin vielä on pala kurkussa mutta oli
pakko tehdä tästä päivästä pikainen postaus,koska ainakin itsestä tuntui,että sai tämän
päivän "kauhukokemukset" täyteen ja jos joku huutaisi että uudestaan ni varmaan löisin.
 
Joku sanoikin tuosta jännittämisestä jossakin ohjelmassa, kuinka ollakaan nimen olen
jo tyystin unohtanut,aivotutkimuksiin liittyvää kuitenkin! että kirjoittaminen on
paras terapiamuoto kun jännittää jotakin,kirjoittaa ylös tuntemuksiaan,mutta eipä
nyt ollut mitään tuollaista ainakaan käsillä vaan piti mennä ja olo oli taas kerran
sellainen että kuin hyppäisi tuntemattomaan,nilkassa naru ja silti pelottaa ihan hirveästi.

Toivottavasti ei mitään muuta epäonnekasta satu tänään eikä kellekään muullekaan
vaiken itse suoranaisesti siihen uskokaan!

XoXo
Anskuli 

Ps.Jouluun on enää 2 viikkoa,no mut sitten se ainakin on taas koko seuraavaksi kuukausiksi ohi
joten jaksetaan se läpi taas kerran!vaikkakin stressi yrittää taas muistuttaa hieman olemassaoloaan
ja se ahdistaa ja se,ettei oikein meinaa jaksaa tehdä mitään,näin lähellä lomia.Enää 1 Ma yksi!!
Pakko jaksaa,sekin ahdistaa se pakko-sana!ja kaiken kukkuraksi asiat valvottaa öisin,mitenhän
ihmeessä tästä taas nukkuisi ilman sitä hemmetin murehtimista.Pakko on taas helvetin kerran,
kohta helpottaa,taas helvetin kerran!! tiedän,muutamaksi viikoksi vain ja sitten nukun,näin ainakin
toivon ja kovasti vannon itselleni.Olen vain niin väsynyt.









keskiviikko 11. joulukuuta 2013

It does matter....for yourself...

Tässä istun taas ja tuijotan tyhjää,valkoista ruutua yrittäen keksiä mitä kirjoittaisin.
Samalla vilkuilen sivusilmällä televisiota joka on äänettömänä päällä ja nautin
kevytmaidolla ja sokerilla aromisoitua aamukahvia ja mietin miten tämä on näin
vaikeaa aina toisinaan,keksiä jokin aihe.
Kunnes sitten vain päätin olla ajattelematta liikoja ja vain antaa mennä mitä
mieleen juolahtaa.Joskus vain tahtoo ahdistaa kun olisi kirjoitettavaa mutei
keksi millään miten sen aloittaisi ja saisi ulos.

Tämä kuukausi on mennyt ihan tosi nopeesti,ihmiset ressaa joulusta jonka
suhteen minä olen luovuttanut jo aikaa sitten,vedoten ihan vain siihen että
on koko elämä tässä ressattavaa eikä vaan yksi hiton joulu tule minun
päivääni siinä sivussa pilaamaan.

Tosin stressistä puheenollen nyt sekin alkaa pikkuhiljaa helpottamaan
koska ensiviikolla alkaa loma ja saan ihan vapaasti unohtaa ihanan
pörröisen (tekokarvaa kyllä) ja mustan koululaukun nurkkaan koko
jouluksi ja uudeksi vuodeksi enkä edes vilkaisekaan nuottipapereita
ja teoriatehtäviä jotka siellä odottaa.

Lisäksi olen alkanut saada talouteni pikkuhiljaa tasapainoon,
äiti voi hyvin ja kaikki rakkaimpani voivat hyvin,minä vain rämmin
kaikkien tietämättä tässä suurten kysymysten äärellä kuten viime
postauksessa taisinkin siitä avautua.

Toisaalta,kun saa kaikkien inhokkipäivänä nimipäivälahjaksi
konvehtirasian ja Taijin jälkeen vielä hesburgerista kana-aterian
ihan vain ilahduttamisen takia voisiko siinä olla muuta kuin
hymyillä ja kiittää.Ja seuraavana päivänä menen itseni
hemmoteltavaksi ja renotutumaan Shiatsuun niin voisiko
oikeastaan toisiksi viimeinen viikko paremmin alkaa.
Unohtamatta paahtoleipiä ja maitokahvia ja kiireetöntä
heräämistä tänä aamuna.

Pointtina siis tässä kaikessa on,ehkä vain huolehdin taas ihan liikaa
ja pelkään.Mietin sitäkin milloin lakkaan pelkäämästä ehkä en kokonaan ihan täysin
mutta olisi mukava joskus nauttiakin elämästä ilman pelkoa ja antaa vain mennä.
Kun on tämä oma juttu sitä kyseenalaistaa asiat aivan uudessa valossa kuin mitä
muut ihmiset tekevät koko elämän suhteen.

Joskus taas tunnen kateuden piston lähes kun ovat niin huolettomia ja kun ilmoitan
että minua pelottaa toisinaan miten nopeasti aika kulkee,samantien saan ymmärrystä
tai myöskin sitten hieman vähättelyäkin asiasta tyyliin; no mitä sinä nyt semmosia murehdit.
Ehkä he ovat tavallaan oikeassa.Mitä minä murehtimaan kun olisi elämäkin
elettävänä?

Ehkä minunkin olisi jo aika päästää murehtimisesta irti,olenhan sitä tehnyt tavallaan
koko ikäni.Murehtinut ja pelännyt,ja nyt olen hämilläni siitä kun sitä ei enää 
tarvitsisikaan tehdä.Olisiko jo aika minunkin vain nauttia elämästä ja
luottaa siihen että asiat korjaantuvat kyllä ilman minun murehtimisianikin.
Ja kuitenkin sillä kaikella on väliä...sinulle itsellesi.Miten elät elämäsi.

Voikaa hyvin ja nauttikaa elämästä niin minäkin opettelen vasta nyt
mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan! 

Take Care! 

XoXo
Anskuli <3  























perjantai 29. marraskuuta 2013

Life & Darkness Part II

En ole yksinkertaisesti vain jaksanut kirjoittaa mutta nyt oli pakko tulla tänne tekemään
jälleenkerran avautumisppostaus tai muuten minulla hajoaa pää taas vaihteeksi.
Viimeaikoina on taas ollut mieli semmoisessa vuoristoradassa että voi hyvä päivää eikä
tänäänkään fiiliksessä ole mitään kehumisen arvoista.

Noh aamu alkoi ihan ok siitäkin huolimatta etten saanut nukuttua,pyörin koko yön
ja nytkin väsyttäisi mutta olen vain niin pirun levoton että mietin et mitähän tästäkin taas tulee.
Tilannetta ei auta yhtään sekään,että huoli läheisimmistä painaa takaraivossa ja ne on vielä
kuitenkin asioita,joille en itse voi tehdä yhtään mitään,kuin olla toisen tukena ja toivoa parasta
ja pelätä pahinta.

Kaikenlisäksi ihanat naistenvaivat päätti tulla kiusaamaan ja "pilaamaan"
ennestään jo levotonta mieltäni ja päivääni.Pilalla väsymyksen ja huonosti nukutun yön
takia turhatkin?pelot kun pitävät kätevästi valveilla ja siksi tuntuu että asiat
on pahemmin kuin mitä ne oikeasti ovatkaan.

Olen viimeaikoina mietitnyt elämää ja eritoten kuolemaa ehkä jopa jo terveen järjen
rajamailla jos näin voi sanoa vai voiko?Missä on se terveellinen tapa pelätä kys asiaa
ja missä menee se raja,jolloin tuntuu että jos sen antaa pelotella itseään liikaa,tuntuu
että tulee hulluksi.Ja lopulta, pelästyy niin että on pakko yön pimeinä tunteina nousta
sängystä ja käydä hiippailemassa asunto läpi varmistamassa että kaikki on hyvin ja
uskallan sulkea silmäni

Kunnes taas toisaalta kun on pohtinut maailmankaikkeutta,universumia ja tätä kaikkea
miettii taas että mitä vitun järkeä tällä kaikella sitten kuitenkaan edes on?

Mitä väliä tällä kaikella edes on ja samaan aikaan on kuitenkin väliä.
Ota tästä nyt sitten selvää,mutta hengissä ollaan joka tapauksessa
tuntuu vain että mieli liikkuu turhankin syvillä vesillä että lähes pelottaa taas
tämä kaikki jota me kutsumme elämäksi.


xoxo
anskuli


sunnuntai 10. marraskuuta 2013

What goes around Comes around

Isänpäivä valkeni harmaana,tuulisena,sateisena syyssäänä ja mieli on tavallaan vähän yhtä sekaisin
ja samanlainen taas ihan kaikesta mitä tässä on sattunut,että oli pakko tulla ihan tänne tekemään
pieni avautumispostaus kun en ajatuksiltani voi luoja sitä vuoristorataa taas! saa yhtään het-
keäkään rauhaa,josko tämän jälkeen vähän hiljentyisi menot...pliis?

Uusien tuulien puhalteluja,uusien tarinoiden alkuja ja vanhojen lorujen loppumista.
Siinä tämä mnun elämäni on tän yhden hiton kokonaisen viikonlopun verran mahtunut tavaraa
ettei tiedä mitenkä päin tässä olisi.

Onneksi liene To on terapia,pääsen liene sinne taas "itkemään" miten olen näistä tapahtumista
entistä pahemmin sekaisin ja toisaalta taas pääsen purkamaan ja analysoimaan ahhh niin
mielenkiintoisia aiheita kuin ihmissuhdekuviot \o/ jota jo tänään analysoitiin äidin kanssa
yhteistuumin ruokapöydässä hänen tuodessa oman näkemyksensä asioihin.
Oikeesti,siitä naisesta olisi tullut loistava psykologi ja vieläpä semmoinen,
jonka luokse itsekin olisin mielelläni maksanut ja mennyt <3

Mutta tuosta ei sen enempää,ehkä aika tosiaan vain näyttää taas ja parantaa toivon mukaan
haavatkin jotka kerran on tehty ja revitty auki ja laitettu niihin suolaa ja itse kun alkanut juuri
aiheesta toipua vähitellen,hitaasti,mutta varmasti tulikin sitten se kuuluisa anteeksipyyntö.
Mihin minä joudun vielä itteni kanssa kun en osaa olla vihainen kenellekään kauaa vaan jään
suremaan ystävyyttä sensijaan.Ja sitten vielä toivon että kumpa nämä loputkin ihmiset tulisivat
pyytämään anteeksi ja että ihmisillä olisi hyvä tahto ja rauha maas ja vitun hallelujaa!..
mutta ei näköjään silti pidä toivoa liikoja *sigh*.
Ja kuitenkin,miksi_ nämä_ PITÄÄ_ tehdä niin HELK_KA_RIN vaikeiksi?!

Mitä tulee uusiin tuuliin,erään lorun lopun koin eilen,kyllä,oikein mukavaa oli saada puhelu ja
tekstiviesti että et soita enää meillä kiitos kun kävit.Noh,olemme kuitenkin ystäviä tämän kans
joka viestinviejäksi reppana joutui,ja viesti oli paljon ystävällisempi kuin mitä nyt tuossa
annoin ymmärtää (sori).Siltikin,tottakai on vieläkin paha mieli, ja yritän nyt asennoitua siihen
taas takaisin ettei kokoajan tukka putkella ole kiire joka paikkaan ja muuta vastaavaa, ja
tietenkin juuri nyt,kun on juuri alkanut vähitellen tottua siihen,mun tuurilla.

Mutta mitä nyt olen asiaa miettinyt,ehkä se oli sittenkin se tahti yksinkertaisesti liikaa.
Itse en vain halunnut myöntää sitä koska se oli vain hauskaa ja sitten itkin väsymystä
ja kun en saanut nukuttua jnejnejne plaaplaaplaa.
Ja vaikka kaikki sitä on yrittänyt tässä viikonlopun aikana minulle toitottaa ettei pitäisi jäädä
tuleen makamaan ja ettei pitäisi surra asiaa liian kauan.Suren vain ettei minua kohtaan oltu
tässä asiassa rehellisiä eikä reiluja ja ihmisestä jonka kanssa kerkesi (ja ollaan edelleen)
ystäviä,joutui sitten tekemään tämän ikävän asian.



Noh en valita kuitenkaan,no ihan vähän vaan avaudun en muuta,
on tässä silti tekemistä ihan riittävästi ilman tuota toistaki bändiä
ettei siinä tuntuu vain tosi pahalta,kun ihmiset voisivat olla edes rehellisiä ja sanoa
suoraan ja reilusti eikä noin.Kuitenkin loppukertauksena,tulevasta viikosta tulee
kuitenkin mukavan kiireinen koululla ja reeniksellä juoksennellessa kuitenkin ettei
tämä tähän lopu ja taas on kerennyt jo ihmettelemään sitäkin että aika on mennyt
hurjasti eteennpäin,kohta on jo tämäkin vuosi eletty.
Hurjaa.

Kuitenkin,tästä on hyvä jatkaa taas kohti uusia seikkailuja niin myötä kuin
vastatuulta päin.

Take Care!

xoxo
Anskuli <3 















PS.Jotta ei ihan unohtuisi oli Pe koulun puolesta konserttikin joka sentään
onnistui niin hyvin että yllätin itsenikin.On muuten aika vinkee fiilis se!
Soitin Bachin Airin lähes virheittä läpi ja ansaitsen olla ittestäni ylpeä! ^^



torstai 7. marraskuuta 2013

Life & Darkness

Yritän tehdä tästä nyt jonkinsortin julkaisukelpoista postausta vaikkakin mun
pää tuntuu sille että siellä olisi juuri räjähtänyt ja henkinen "laskeuma" on
levinnyt ympäri kehoa ja mieltä jota yritän nyt vain tässä lämpimällä ja
kuulemma stressiä vähentämällä kaupan mukateellä lieventää ja helpottaa
omaa oloa.

Kyllä,migreeni tuli taas (onneksi) tosi pitkästä aikaa kylään ja kuitenkin
tänään ikä tyyliin huomenna koska huomenna on tärkeä ilta ja minua niin
suunnattomasti aina huvittaa että löydän tästäkin asiasta jotakin positiivista.
En yhtään ihmettelisi että tämä olisi seurausta kaikesta tuosta stressistä ja
taloudellisesta ja henkisestä taakasta mitä tässä nyt on ollut meneillään.
  
Mun talous on tällähetkellä yhtä vakaa kuin euroopassakin,huojuva korttitalo,
jota yritän pitää epätoivoisesti pystyssä perintätoimistojen maksusuunnitelmien
hengittäessä niskaani jatkuvasti,ja vain hoen että kyllä tämä tästä vielä tämä ja
ens kuu sitten helpottaa.Nimenomaan ÄLKÄÄ tehkö näin niinkuin minä tämän
asian teen vaikka lyön melkein vetoa että moni muukin on ollut tämänaltaisessa
tilanteessa ja töpeksinyt.

Nii'in minähän vain yritän epätoivoisesti selvitä näistä laskuista mutta kun pitäisi
nauttia elämästäkin ja sekös se vasta kallista lystiä tänäpäivänä on,kiitos eräiden
kukkahattutätien tuolla eduskunnassa jotka yrittävät holhota ja kieltää kaiken
mahdollisen ja kuvittelevat että asia on sillä kunnossa.

Edellisen viikonlopun tulokseksi saatiin 2 uutta biisin alkua,keikkaa pukkaa
loppukuusta toisen bändin kanssa ja ilmeisesti hiukan stressiäkin nimeltä
mainitsemattomilta tahoilta,myöskin minulta varsinkin kun unirytmi on
viimeaikoina ollut vielä päin helvettiä.

Huomenna marssin muutaman kymmenisen silmäparien eteen taas
soittamaan oman "keikkani" joka sisältää (luojan kiitos) vain yhden
biisin mutta sen vaikeudesta voidaankin olla sitten montaa mieltä
kun kyseessä on kuitenkin Bach.Tiedän olen hullu,mutta toivon
että tälläkerralla se menisi paljon paremmin kuin keväällä
jolloin "kenraaliharjotuksessa" menin ihan paniikkiin ja vain
itkin koska panioin ja luulin että mokasin pahemman kerran.

Onneksi ope oli ymmärtäväinen ja onneksi itse konsertti
meni kuitenkin sitten hyvin ettei tarvinnut hävetä silmiään päästä.
Se vain vaatii aikamoista rohkeutta paniikkihäiriöiseltä mennä
soittamaan sinua tölläävien silmäparien eteen ilman että hermostut
ja vaarassa on mokata koko biisi ja myöskin tietyllä lailla opettajan
maine koska on kuitenkin tietynlainen vastuu sinulla että esitys menee
hyvin sehän on selvää ja että olet harjoitellut senverran hyvin että
isoja virheitä ei tulisi.

Onneksi ystävä tulee kattomaan henkiseksi tueksi olemaan myöskin
läsnä ja luultavasti isäkin saapuu paikalle.Muuten viikonloppu onkin lie
tiedossa hieman edes rentoutumista ja toivonmukaan pitkään nukkumista
koska murunen on tampereella viikonlopun roolipelipelaamassa.

Tämä oli nyt tämmöinen kuulumisenvaihtelupostaus ei oikein jaksa
ajatella mitään "diippii" nyt pahemmin kun on juuri ollut mindexplotion
nimeltä migreeni ja yritän kerätä itteeni taasen kasaan.

Syksy lähestyy ja kaamosaika vähän jo tahtoo hirvittää ja tuleva talvi
että miten kovat pakaset taas tulee olemaan toivottavasti ei ihan hirveät
muutoin ei minulla ole asiaa taaskaan pihalle ja jo muutaman päivänkin
pakkosisälläolo on oikeasti ihan hanurista säiden takia olipa sitten
liian kova pakkanen tai liian kova helle.

Jakselua syksyn pimeyden keskellä ja poltelkaa kynttilöitä,
lukekaa hyvä kirja ja kuunnelkaa joku uusi levy.
Elämän pienistä iloista kannattaa nauttia!

Take Care!

XOXO
Anskuli <3 








torstai 31. lokakuuta 2013

Halloween



Masquerade, masquerade
Grab your mask and don't be late
Get out get out well disguised
Heat and fever in the air tonight

Meet the others at the store
knock on other people's door
trick or treat they have the choice
little ghost's are making lots a noise

But watch out... beware 
listen... take care

In the streets on Halloween
there's something going on
No way to escape the power unknown

In the streets on Halloween
the spirits will arise
make your choice it's hell or paradise

Aaaaaaaaaaah! it's Halloween
Aaaaaaaaaaah! it's Halloween... tonight!!!


~ Koska Halloween niin kirjoitankin tämän postauksen nyt näin tällä fontilla :)
 Ulkona on kaunis aurinkoinen,kirpakka ja viileä syyssää joka on vuodenajan
nähden aika harvinaistakin.Koska aina sataa ja tuulee ja muistan,kun vuosi
sitten oli täsmälleen semmoinen harmaa ja sateinen ja tuulinen keli.
Tänään täytyneen paeta fiktion ihmeelliseen maailmaan jos ei muuta,
ja katsella hyviä kauhuleffoja pitkästä aikaa,vaikkakin odotan,että
tuo murunen tulisi käymään.

Olen myöskin nyt ottanut itteeni niskasta kiinni ja tänään on viikko
kun en ole koskenut kaljan kaljaankaan.Tottakai mun tekis mieli nytki
repästä,mut en tiedä, ehkä voinkin hyvällä omalla tunnolla koska reenitkin
on vasta  lauantaina mutta jää nyt nähtäväksi.

"Pitäisi jonkin sortin hoitoneuvottelua meidän tässä katsella."
"Kyl mä jatkaa haluaisin kuitenkin vielä mutta voisin vähentää lääkkeitä"
"Kyl mä huomaan sinusta että olet vahvistunut"

Kerrankin tuoltakin tuli jotakin positiivistakin eikä vain sitä että tyrkytetään
sitä ajatusmallia et syö nyt vain kiltisti lääkkeitä,jotka itseasiassahan olen
jo itse lopettanut vähitellen.Koska en näe siinä minkäänlaista tolkkua enää
paitsi sen,että ne auttoivat minut tämän pahimman yli, mutta asia täytyy
tuoda hissukseen myös muiden tietoon,ja olen ressannut siitäkin, 
miten sen asian kerron.

Yksi keino on tuo että "vähennän" ja 
hissukseen lopetan niin että muutkin sen tietävät ja säästyvät 
kaiken maailman turhilta huolilta sun muusta.Kyllähän te tiedätte.
Kuullostaa hankalalta, mutta lähes toimivalta suunnitelmalta.. EHKÄ.

Mutta niin,tekisi mieli avautua parista muustakin asiasta,mutta
mieli on senverran tyhjä, ettei sieltä kuitenkaan tulisi mitään 
järkevää ulos.enkä jaksaisi niiden asioiden tiimoilta tuomaa
ns paskamyrskyä tonne kommenttiboksiin joten ei ole oikein
mun juttu se.Kunhan tänne vain höpisen :)

Mieli on nyt vähän väsynyt (ja vähän huolestunutkin).
Selkeesti kaipaa lisää kahvia, ja se on myös väsynyt kaikkeen tähän 
kiireelliseen arkirytmiin mikä minut on nyt pitänyt kiireellisenä  ja 
tulee pitämään jatkossakin.Viikonloppuna rautavaaralle reeneihin,
su.na takas,ma koulu ja illalla toisen bändin reenit kun keikka
tulossa ja tehdään semmoinen hyväntekeväisyys-
pikkujouluspektaakeli Raskasta Joulua-teemaa mukaillen.

Paljon on luvassa bändien
saralta ISOJA asioita mutta niistä en viitsi vielä 
ihan kaikkea paljastaa,mutta itse olen ihan 
saakelin täpinöissäni!

Nyt kahvia lisää ja ihan jos antaisin itselleni luvan huilia tämän päivän.
Luulen,että olen ansainnut sen?! ~

Take Care & Happy Halloween kaikille! 

XoXo
Anskuli






























lauantai 26. lokakuuta 2013

My Walk The Path Of Darkness

On perjantaiyö ja jälleen valvon ja istun pimeässä vain tietokoneen ja tvn näytöt valonlähteinä
Mietin tätä jonkin aikaa mutta ajattelin sitten että miksipä ei mitä hävittävää minulla on,
jos tästäkin kirjoitan tänne?

Tulin siihen tulokseen ettei mitään ja ihan sama mitä minusta
ajattelette, en ole kenellekään minkään selityksen vertaa miksi tätä teen,kerron vain oman
tarinani tästäkina siasta,koa vaikuttaa hyvinkin pahasti minun jokapäiväiseen elämääni ja
pitää minua rautakouran tavoin hyvin tiukassa otteessaan ja toivon ja uskon siihen ettei
siihen kuitenkaan mene koko elämää.Pointtini nöin alkuun on että onko juuri Sinulla
ollut samanlainen kokemus ja kuulisin ernaasti neuvoja miten siitä pääsisi irti kokonaan?

Mutta niin.Suhteellisen rankan koulukiusaamiskokemusten takia,minulle puhkesi
5v sitten (noin) paniikkihäiriö.Diagnoosi lopullinen sellainen,oli paniikkihäiriö/
ahdistuneisuushäiriö,lievä masennus ja sosiaaliset pelot.Tämä kaikki tipahti
yksi kaunis päivä oli todellakin sellainen päivä,niskaani kun aloitin nykyisen kouluni
joka on nykyään Konservatorio ja siellä opiskelen unelma-ammattiani josta haen
jonkinsortin 1 luokan tutkintoa Klassisen Pianon soitosta ja kun pääsin siihen
kouluun tuntui että elämä alkaisi vihdoin hymyillä vaan kuinkas kävikään.

Samalla kertaa maailmani musteni ja minulle pamahti tuo helvetti päälle
koska vanhat muistot miten minua kiusattiin koko kouluvuosien ajan
yläaste varsinni oli yhtä helvettiä! pamahtivat pintaan ja rajulla
mahdollisella tavalla.

Pahimillaan ihan alussa,en uskaltanut asua omassa kämpässäni
vaan olin vanhemmillani kunnes äiti sai tarpeekseen mun jatkuvasta itkemisestä
ja pelkäämisestä,että nyt asialle on tehtävä jotakin ja tappeli puhelimessa puolestani
minulle ajan lääkäriin ja sieltä sain lähetteen Psykiatriselle Laitokselle terapiaa varten.
Sain lääkkeet ja rauhoittavat mutta edelleen minun henkiset demonini eivät tahdo
päästää minusta irti ei sitten millään.

Nyt olen kokeillut olla kesästä asti ilman aamulääkkeitä ja olen jopa
huomattavasti onnellisempi ilman mutta rauhoittavista en osaa vielä haaveillakaan
luopuvani vaikka niiden napsiminen on onneksi vähentynyt kiitos Taijin jonka
harrastus ja Shiatsu ja Taojooga siihen vielä päälle ovat suorastaan pelastaneet
minut ja tuntuisi että olen hieman voitonpuolella.

Mutta edelleen kauppaan meno,se,missä se alkoi,ja se risteys hirvittää minua vieläkin
koska se alkoi siinä ja paniikki meni jalkoihin ja jouduin esittämään bussipysäkillä
tunnin verran että tässä bussia vain ootellaan tai jota kuta ja hermoilin et koskahan
joku tulee.kysymään mikä on hätänä viimeistään kytät mutta onneksi ei.

Sitten kun kohtaus alkoi mennä ohi ja tunsine t poystyin liikkumaan,pelko meni jalkoihin,
kirjaimellisesti,niin suorastaan ryntäsin kotiin ja lopen uupuneena sohvalle romahdin
itkemään pelästyneenä et mitä tämä on.Onneksi muru tuli juuri sitten nini rauhotuin
mut enhän mä sille mitään kertonut silloin,en ainakaan muista koska oletin ja toivoin
itsekseni että toivottavasti oli eka ja vika kerta mutta ei.

Toinen juttu pahemmansorttinen sattui siis kun olin jo saanut rauhoittavat ensi hätään
ja olin tulossa teoriatunnilta bussilla kotiin.Kävelin jo kotikatua pitkin ja tuttu piha näkyi
jo vähän matkan päässä,tosin toisella puolen katua kun bussipysäkki oli kys adun kulman
takana.Eräs humalainen nainen oli tupakalla ja tuli söngertämään et oisko 2 euroo et hakisinko
hälle kaljaa.En tiedä mikä tuli,ilmeisesti joku lapsuuden muisto oman isäni silloisesta,melko
rankastakin juomisesta aina välillä ja siitä sönkötystavasta,tupakan ja vanhan kaljan hajulle
joka oikein tulvahti sen naisen hengityksestä mun nenään ja olin saada paniikin ja teki mieli
lähteä juosten karkuun.Änkytin vain pahoitteluni ettei nyt ole ja on kiire ja lähdin rivakasti
kävelemään mutta myöhäistä.Paniikki alkoi nostaa päätään ja jäin mun pihan vastapäätä
paikoilleni kuni naulittuna.Pelko meni taas jalkoihin ja alkoi vallata koko kehoani.
Hädissäni kaivoin puhelimen ja onneksi vanhemmat oli kotona ja isä tulikin pian
ja saattoi minut ovelle kun itkupaniikkipuhelun sille soitin.


Nyt onneksi nuo kohatukset ovat vähentyneet ja olen huomannut että minulla
saattaisi olla jännitysniska (minulla on lievähkö skolioosi jonka vuoksi käyn 
kerran kuussa Shiatsuhieronnassa Taiji-opettajani luona) ja joka saattaa
aiheuttaa pahimmillaan huimausta koska kuulemma sitäkin esiintyy yhtenä
paniikki/ahdistuneisuushäiriön "oireista" ja myös migreenit on todettu johtuvan
osittain myös siitä mutta hieronnan myötä nämä kummatkin ovat lieventyneet.

Nyt tänään kun katson tuota kaikkea tuntuu että valo tunnelin päässä olisi jo
tullut hieman lähemmäksi tutustuttuani uusiin ihmisiin,jotka ovat ottaneet minut
avosylin vastaan varsinkin bändi/musajutuissa olevat ihmiset ja olen saanut
heiltä hirveästi voimaa ja itseluottamusta ja ihmetystä riittää edelleenkin että
olen TÄRKEÄ ja kuulun johonkin.
Siltikin tuntuu,että miten selättää ne pahimmat demonit sieltä syvimmästä
sisimmästään jotka on vuosien ajan ollut hiljaa ja nyt koulun aloittamisen myötä
nostaneet rajusti päätään huutaen et täällä me ollaan vaikka luulit voivasi pitää
meidät hiljaa ja piilossa.

Tuntuu että tämä asia junnaa paikoillaan eikä pääse eteenpäin enkä oikein osaa
terapiasakaan aloittaa tätä keskustelua koska olen väsynyt siihen että ongelmat häviää
mukamas lääkkeillä eikää puhumalla kun se on mulle ollut just se parempi muoto.
Ja mun pitäisi ohdata ysi suuri demoneistani.Nimittäin yläaste.Mutta mua pelottaa.
Ja ihan SAIRAASTI.

Ehkä mä vielä löydän keinon miten menen sinne ja kohtaan
käytävillä ja jo pihassa ne perkeleelliset muistot kun kävelen sen helvetin laitoksen
taas kerran läpi vaika josus vannoin etten enää IKINÄ palaa sinne takaisin kun
se vapaus koitti ja sain 9 luokan päättötodistuksen!!Koulu sai vain keskarii ja
porttien jalkojen juuret räkäisen sylkäisyn kun lähdin sieltä.

Tässä tämä minun yksiä rankoista kokemuksistani kertokaa te edes samantyylisen
kokeneet miten te olette selättäneet ja voittaneet demoninne.
Pelkohan vain ruokkii niitä mutta en ole vielä kylliksi vahva että painaisin ne
matalaksi vain olen kuin kouluiusaamisaioina tahdoin vain olla hyvin näkymätön
ja semmoinenn ettei minusta kiinnostuttaisi liikaa mutta kuinkas kävikään.
Syyttämään en ala ketään se ei auta mitään mutta silti,tavallani haluaisin
tietää miksi minun piti kokea kaiki tuo ja miksi sitten tuli tämä.

Ehkä vastaus joskus selviää,kysymys onkin siinä,kestänkö sen ja miten.

Take Care!!

~Sweet Dreams Are Made Of This 
who am I to disagree 
I'm travel the world and seven seas
everybody looking for something.

Some of them want to use you
Some of them to get used by you
Some of them want to abuse you
Some of them want to be abused~

xoxo
Anskuli































tiistai 22. lokakuuta 2013

Trashed,Lost & Strungout

Niiin,tuo otsikko kertoo jo kaiken enemmän kuin mitään mitä ikinä meinasin tänne kirjoittaakaan.
Eilen oli jotain niin käsittämättäömän vaikea maanantai pitkästä aikaa ettei tosikaan.

Onneksi sentään tunnin sain hampaita kiristellen kun ope ei huomannut vaan naureskeli 
miten en osaa yhtä simppeliä asiaa,läpi kohtuullisesti,mutta noh pudottelihan tuo
herra täydellisyyskin vähän väliä kyniään lattialle ja nuottipapereita jotka minä itsekseni
hiljaa hymyillen ymmärtäväisenä,nappasin nopeiden refleksieni ansiosta kiinni,
ennenkuin ne kerkesivät lattialle asti ja toinen oli pahoillaan kömpelyydestä ja siitä
kun on ollut viikon lomalla.Tietäisitpä vain mistä minä olen pahoillani aina välillä 
kun tulen tunnillesi ja kestät minua viikosta toiseen,vuodesta kolmanteen <3 

Sitten kun vihdoin kotiin selvisin henkisesti lopen uupuneena kiitos huonosti nukutun
yön jäljiltä, toiveikkaana luulin jo että se oli siinä tämä Ma taas,kotiin nukkumaan
päikkäreitä ja lepuuttamaan hermojani ja puhaltelemaan ulos vitutusta/ahistusta ja
stressiä jotka jo valmiiksi kiusasivat minua todenteolla, vaan ei.

En saanut vieläkään levätä rauhassa kun alkoi "keskustelut" elämäni valon kanssa
mesessä jotka venyivät vähän yli 3 tuntisiksi ja saaden minut epätoivosta,taas kerran
tunutemaan itseni epäonnsituneeksi,en-täydelliseksi tyttöystäväksi, ja raivon ja ties
minkä kautta,laidasta laitaan tunteiden kanssa tappelemisen läpi romahdin ja vain
itkin.Varsinkin kun toinen ilkeyksissään,suutuspäissään sanoo jotain sellaista,mitä
ei ikinä kuulisi ihmiseltä jonka takia voisi vaikka kuolla.Kyllä,typerää ehkä moinen
ajattelu mutta rakastan häntä niin paljon että tekisin sen.Ja juu olen katsonut liikaa
leffoja mutta minkäs teet kun leffahullukin olen ja mitä muka ei tekisi rakkaansa eteen?!

Noh,onneksi se oli kuitenkin vain kriteerinen ja uusia näkökulmia ja ajatuksia
herättävä "keskustelu" taas meidän välillä.En edes halua miettiä minkälaisia
ne veriset tappelut sitten on kun muutamme joskus luoja tietää koska,
saman katon alle.Koska temperamenttisyyspäissäni minä usein katoan paikalta
jo silloin kun tilanne on räjähdysherkkä ja toinen ei kerkeä edes aloittaakaan.

Onneksi kutienkin kaikki on nyt hyvin,nuo keskustelut ovat rajuja ja jopa
röyhkeitäkin,mutta niistä oppii taas katsomaan tätä kaikkea vaikka vieläkin
on tietyistä jutuista paha mieli.Tuntuu ettei osaa unohtaa mitä toinen on
sanonut vaikka onkin antanut siitä jo anteeksi ei itseni takia vaan hänen.

Lomakin meni,näin pikaisesti vielä kerrattakoon viime viikojen tapahtumia,
bändireeneissä juostessa ja muualla.Liian paljon liian äkkiä
ja silloinkin tuntui siltä että romahdin itkemään ja soitin elämäni
valolle sen surullisen kuuluisan, mä en jaksa!-puhelun joka loppui kuitenkin
pieneen helpottuneeseen hymyyni ja märkiin poskiin ja pohtimiseen jälleenkerran,
miten ihmeessä tuo ihana otus jaksaa minua vaikka tiedän tasan vastauksen.
Koska olemme periaatteessa samanlaisia.
Sukulaissieluja. 

Take Care ja Voikaa hyvin! <3

XOXO
Anskuli ;)


PS.Ensilumikin tuli muutama päivä takaperin ja maa on osaltaan valkoisenaan.
Black metal (Emperor)on soinut kiitettävästi taas mun stereoissa kun kiroan
mielessäni miten ne hemmetin joululaulurallatuset alkavat taas soida nonstoppina
ostoskeskuksissa vaikka jouluvalot ovatkin kauniita mutta niiiiiiiin rasittavia
teennäisine hymyineen ja ne ihmisparat stressin vankilassaan!
Eikö joulun pitänyt olla ilon ja yhdessäolon ja LEVON aikaa
vai menikö multa jotakin ohi?Oi sä riemuisa, näin Nemiä lainaten :P















 


 

maanantai 14. lokakuuta 2013

Winter is Coming








Pitkästä aikaa ei ole oikein taas mitään aihetta tai olisi mutta en tiedä niin ajattelin
laitella tännekin noita ottamiani kuvia ja tehdä kuvapostauksen :)

Olen tänään vain tehnyt taijia ja juonut kahvia syysloman alkamisen merkiksi ja
ravannut bändireeneissä.Tuli tuossa eilen illalla leikittyä kännykkäkameralla ja oli
senverran upea kuutamo että oli pakko rynniä parvekkeelle nappaamaan siitä
kuva muistoksi.

Harmi vain että järkkärikamerasta loppui patterit juuri eikä kännykkäkameralla
saa saatika oikein tuolla oikeallakaan kameralla kunnon kuutamokuvia niinkuin
haluaisin.Pitäisi kai alkaa säästämään rahaa kalliisiin hyviin objektiiveihin ja
aloittaa kuu-tähtivalokuvaus kun olen siitäkin haaveillut niin pitkään.
Voi jukrat.

Nyt on hieman kylmä ja kolkon harmaa syyssää.
Illalla miekkaa tekemään taijihin ja pitäisi ystäviäkin nähdä näiden
"kiireiden" keskellä tässä viikolla.
Onneksi loma alkoi olen voinut nyt vaan olla ja puhallella ulos.
Viikonloppuna tod.näköisesti suunnataan taas bändin kanssa
maaseudun rauhaan ja soittamaan.

Jos en ole jo kertonut soitan siis 2 bändikokoonpanossa nykyään
plus on tuo koulu ja Taijiharrastus ja rakasta/ystäviäkin pitäisi ehtiä
nähdä niin kiirettä pitää.Siltikin... kohta on jo joulu! :D

Take Care <3

XOXO
Anskuli ;)

~"I gaze into the moon which makes my mind pure as crystal lakes,
my eyes cold as the darkest winter nights,by yet there is a flame inside.
It guides me into the dark shadows beyond this world,
into the infinity of thoughts... thoughts of upcoming reality..." ~ 









torstai 3. lokakuuta 2013

Follow your dreams it's never too late!

Ilmassa tuoksuu jo vahvasti syksyn kirpeys,aunringonvalo kylpee lukemattomien,värikäiden lehtikasojen pinnalla ja hyytävä tuuli muistuttaa minua tulevasta pukien tiukemmin huivini kaulaan,kaivaen jo villapipon ja lapaset matkaan puolipitkän
mustan nahkatakkini seuraksi kun valmistaudun arkeen ja tunnille joka viikko.

Vieläkin totuttelua siihen arjen rytmiin taas alkaa aivan mahtavan Tamperereissun jälkeen ettei tahdo uskoa todeksi.Mutta eräs kaunis aamu se vain tuli ja en voinut pidätellä itkua siksi miten pahalta se tuntui.

Halusi niin kovasti takaisin karjumaan eturiviin äänensä käheäksi, jotta idolini tulisi lavalle esittämään meille kaukaakin
tulleille uskomatonta lahjakuuttaan tavalla,josta moni vain haaveilee,minäkin.

Tavallansa se keikka sai minuun taas motivaatiota ja potkua takamukselle
haluan olla jonain päivänä yhtä taitava ajatuksen kera marssin haikein
mielin tunnille,ehkä jopa pelonsekaisella tavalla mutta lähdin sieltä aina
helpottuneena ja tyytyväisenä itseeni ajatellen jos se on tämmöistä,niin
olkoon!Mikään ei tule tässä maailmassa ilmaiseksi ja olen vihdoin ja
viimein alkanut ymmärtämään sen.

Tuntuu että alan pikkuhiljaa onnistua itsekin asiassa,joka on minun koko elämäni.
Ja intohimoni En osaa edes vastata mitä minulle tapahtuisi jos joku tulisi ja veisi
musiikin meiltä pois.Moni varmaankin kuolisi.Jos ei kirjaimellisesti niin ainakin
henkisesti.Meistä tulisi vain yhteiskunnan hylkytavaraa.

Jos meidän työmme,harrastuksemme ja intohimomme ja ne jotka ansaitsevat sillä
jokapäiväisen leipänsä,tulisi eläviä kuolleita.Ihmiskunta lakkaisi olemasta.
Lakkaisi iloitsemasta,lakkaisi tuntemasta.Koska musiikki jos mikä on
tunteiden avain meidän jokaisen sisimpäämme.
Se herättää meissä inhimillisyytemme toisiamme kohtaan ja se tuo meitä yhteen
tavalla tai toisella.

Jotta ei menisi aivan liian vakavaksi tämä asia kerrottakoon nyt että kiirettä
on pitänyt mutta s eon vain hauskaa.Empä ainaaan ehdi surkutella omaa
olemassa oloani.Se että sinua tarvitaan jonnekin on uskomattoman vahva
tunne.Se että olet mukana luomass ajotakin hieno,jotain suurta ja ehkä
joku kaunis päivä esittämässä sitä vielä suurelle yleisölle...

Saa minut tuntemaan suurta,hiljaisat kunnioitusta niitä ihmisiä kohtaan
jotka tekevät sitä työkseen kuten idolini Alexi Laiho tekee ja monet
monet muut,Ja olen onnellinen ettei hän ole ylpistynyt asiasta. <3
Toivon samaa myöskin itselleni mutta en pelkää asiaa.

Huomenna pitkästä aikaa on koko oma porukka kasassa soittamassa
meidän ns "lepakkoluolassamme" miksikä minä sitä paikkaa aina kutsun
ja hymy nousee väkisinkin kasvoille.Ehkä minäkin vielä pääsen näyttämään
kynteni siitä mitä rakastan tehdä.

Ehkä jopa 2 bändin voimin.Niinkun minulla nykyään semmoinen mahdollisuus on
ja päätin ottaa härkää sarvista kiinni ja katsoa minne unelmani minua vie.

Take care!!




XOXO
Anskuli ;) <3






















ps.NÄMÄ kuvat ovat omiani joten NÄPIT IRTI
Kiitos :)









torstai 19. syyskuuta 2013

The Idol


Niimpäniin.Nämä valmiitkuvat teksteineen vetävät minut sanattomiksi muttta yritän nyt silti.
Huomenna juna vie minut taas  pitkästä aikaa pois, näistä tutuista kuvioista hieman vähän suurempaan kaupunkiin, joka on kutakuinkin tullut vuosien myötä myöskin tutuksi,mahtavien ja ihanien ihmisten pariin kokonaiseksi viikonlopuksi ja minä odotan sitä niin paljon, että olen pakahtua ja oli pakko tulla tekemään tänne vielä viimehetken postaus aiheesta.

Normaalisti vihaan jonkin asian odottamista yli
kaiken varsinkin jos se sattuu olemaan jotakin inhottavaa ja sen haluaa automaattisesti nythetipoispäiväjärjestyksestä hoitaa.

Mutta toisaalta taas kun odottaa jotain jännittävää kuten minä nyt positiivisesti jännitän,
en ole nukkunut 7h yöunia pidempää, koska en meinaa pysyä nahoissani.
Koska ajatukseni pyörivät jo reissussa ja niiden ihmisten keskellä keitä siellä mahdollisesti
tulen näkemään.

Ja herttinen sitä jännityksen määrää!Välillä ei edes tiedä miten päin olisi itkisikö vai nauraisiko
ja tiedän kyllä että jos kaikki menee suunnitelmien mukaan saatan,huom,saatan päästä
moikkaamaan idoliani toiseen kertaan.
Tämä ajatus laittaa minut suurinpiirtein itkemään,ihan sama naurakaa vaan kun tämmöinen
hieman päälle 30nen muijanretale käyttäytyy kuin teinityttö konsanaan.

Mutta ymmärrän myös niitä,joilla ei ole muuta elämässään kuin musiikki ja niiden
ympärillä pyörivät ihmiset.Mutta tavallaan se fiilis minkä ne saa aikaan tällaisissa
tavallisissa kaduntallaajissa on jotakin ihan uskomatonta ja sitä on kuin pieni lapsi
karkikaupassa.

Vielä pitäisi malttaa pakata vaikka olo on kutakuinkin levoton ja yrittänyt sitä purkaa
edes hieman tännekin.On vain vaikeaa pitää ajatukset koossa vaikka automaattisesti
tekeekin kutakuinin asiat ja näin.Ja tämä on juuri sellainen asia jotka vain fanit
ymmärtävät.Puhun nyt siis tosifaneista jonkun bändin yms suhteen.

Onhan se varmaan joidenkin mielestä myöskin ihan älytöntä mutta hei,
mistä sitä muusta pitäisi sitä iloa tän kaiken paskan ja kurjuuden keskeltä ammentaa
mitä tuolla maailmalla on ja omassakin elämässä kuin niistä jotka antavat voimia jaksaa
tätä päivästä toiseen,aamusta uuteen?

Nämä ihmiset kuitenni minusta tekevät työtä jota itsekin haluaisin joskus tehdä.
Tuoda ihmisille hyvää mieltä ja viihdyttää kun maailma potkii päähän ja mennä
sitten kotiin edes kerran hymyillen.Tuntuu vain että se tavoite on vieläkin aivan
liian kaukana.

Jokatapauksessa huomenna reissuun.Pitäisi se ai kaivaa tuo imuri tuolta komerosta
ja valssata sen kanssa ympäri kämppää.Minä kun aina periaatteitteni tapaan siivoan
kun olen lähdössä jonnekin.On paljon mukavampaa tulla siistiin kotiin ja vain rojahtaa
sohvalle väsyneenä ja kaikkensa antaneena.


Take Care! <3

XOXO
Anskuli

















ps.taas on vain siltikin paha olla eräiden ihmisetn suhteen.
tuntuu että ne yrittävät yhtä lannistaa minun mieltäni joka
ikinen helkkarin päivän.onko muilla ollut kokemusta ns.
selkäänpuukotuksesta yms henkisellä tasolla hyväksikäytetystä?
kommentoikaa toki vastaan kyllä :)































tiistai 10. syyskuuta 2013

Only god knows,we're all got our own demons

Väsyttää mutta teki mieli silti kirjoittaa ennen lämpimien peittojen alle sukeltamista.
Terapiassakin tuli tänään juteltua taas vähän vaikka mistä maan ja taivaan väliltä,
vaikka olin kovasti ensin jopa huolissani mistä ihmeestä siellä taas juttelen kunnes
taas näin ne tutut lasiovet edessäni että niin!

Mutta sitten aiheet poukkoilivat ympäriinsä ja välillä tuntui että pakenin itse sitä
varsinaista aihetta mistä olin päättänyt ottaa puheeksi, vaikka terapeuttini yrittikin
minulle vakuutella, ettei potilaan tehtävä ole murehtia sitä mitä sillä ja sillä kerralla
sanoisi.Kyllä se silti minua ainakin vähän pohdituttaa sanomisesta huolimatta.
En vain voi mitään sille.Tai voisinhan minä mutta siitä on lähinnä tullut ehkä
enemmän vain tapa.En oikein osaa sitä edes selittää miksi tunnen niin mutta
näin vain on.

Tunnen että minulla täytyy olla joka kerralla kun sinne menen, niin jotakin 
järkevää sanottavaa.Tai koen että se kerta menee kertakaikkiaan hukkaan
ja sitten itse vain turhaudun ja alan pohtia ettenkö ikinä pääse näistä demoneistani
eroon puhuessani jonnijoutavista yleisistä aiheista kun pitäisi keskittyä
purkamaan olennaista.Mutta kuulemma sekin tavallaan kuuluu välillä kys.hoidon
luonteeseen.

Itse taas myönnän että minua suorastaan pelottaa.
Kaivaa sieltä syvältä enää yhtään kuin mikä on turvallista.
Ehkä vain kuvittelen kaiken mutta tavallani kun olen ollut näinkin kauan hiljaa
ehkä liian kauan? niin miksi en sitten vain olisi tavallaan jatkossakin.
Arvatkaa vain tekisikö mieli olla niin!

Tiedän kuitenkin ettei se ole se oikea tie.
Jokin minussa on saanut tästä aivan tarpeekseen ja kokee oikeutenaan olevansa
ansainnut tulla kuulluksi.Minä en muuta hae kuin vähäsen edes ymmärrystä.
Eihän kukaan voi täydellisesti ymmärtää toista vai voiko? mutta edes vähän.
Anteeksi että tämä on taas tätä valittamista ehkä joidenin mielestä mutta tämä
asia vain pohdituttaa niin paljon.Uskokaa tai älkää kyllä se pohdituttaisi teitäkin.

Jos nyt tähän loppuun arkisempia asioita niin olen juossut tunneilla ja reeneissä
mikä oli taas aivan loistavaa että taiji taas alkoi ja niissä sai kunnon hien taas
aikaan ja hyvän olon.Huomenna murunen tulee käymään ja viikonloppuna
ehkä vain olen ja saatan nähdä ystäviäkin kun murunen lähtee viikonloppu-
reissulle.

10 päivän päästä pääsen itsekin hieman tuulettumaan Tampereelle
ja näkemään ystäviä.Jännittää hieman mutta kuitenkin sentään positiivisella
mielellä lähden.Malta odottaa että näen lempibändini pitkästä aikaa taas livenä
hyvien ystävien kera :)

Take care! <3

XOXO
Anskuli

















perjantai 6. syyskuuta 2013

No Reflection

Tulit elämääni kuin raikas tuulahdus hymyinesi ja lupauksinesi.
Ihan yhtä nopeasti kuin kerkesin edes tajuta katosit,sanaakaan sanomatta.
Vaikka olimme vain ystäviä tai niin minä ainakin luulin ja vannoit että
ollaan sitä aina,nin nyt en enää tiedä mitä uskoa ja mihin uskoa.

Miten noin vain voi kääntää toiselle selän ja iskeä sitä puukolla.
Olit minulle lähestulkoon kuin veli/sisko enkä ikinä saanut sanottua sitä
kun sinä jo heitit minut roskakoriin ja löysit ilmeisesti uuden ihmisen
jonka tunteilla leikkiä.

Vaikka en ollut sulle se täydellinen ystävä,en mennyt tottelevaisesti talutushihnassasi ihan aina
ja tullut kun SINÄ tarvitsit.Olin silti sinua pitämässä pystyssä silloin kun meinasit pudota ja
sillointällöin silloinkin sain vain paskaa niskaan,kunnes tulit häntä koipien välissä pyytämään
ihme ja kumma jopa anteeksi, kun yritin neuvoa ja sinä vain kylmäpäisesti tyrmäsit kaikki.
Mihin nämä kaikki unohtuvat kun tulee joku järjetön asia ja se laittaa pilalle meidän
ystävyytemme?Vaikkakin alan jo epäillä sitäkin olimmeko me edes ystäviä ikinä?

Eikö ystävien kuulu tukea ja ymmärtää sitä toistakin?Eikä vain tuijottaa sitä omaa napaansa?
Tulla vastaan asiassa kuin asiassa.Minusta tuntuu tällähetkellä hyvin surulliselta ja epätietoisuudelta.
Onko niin kylmäsydämmisen helppoa jättää toinen epätietoisuuden valtaan ja yksin sanaakaan
sanomatta kuin tulla rehdisti sanomaan missä mättää ja taistella sen puolesta että asialle voisi
tehdäkin jotakin.

Olen vain itkenyt ja kuunnellut Hanoi Rocksia/Mansonia kunnes oli pakko tulla purkamaan
tänne tuntemuksiani kyseisestä aiheesta.Enhän minäkään ole varmaan ollut mikään puhdas
pulmunen mutta ei nyt minuakaan ohtaan ole toimittu tässä ihan niinkuin pitäisi

Ei ystävää pitäisi käyttää ja heittää sitten pois vains en takia että ei fb.ssäkään
pahemmin ole sosiaalisella tuulella/juttele kovinkaan paljon.Ja silti sitä on valmis
uhraamaan mitä ihmeellisimmillä väärinkäsityksillä yms paskalla kokonaisen
hienon ystävyyden.

MITÄ HELVETTIÄ TÄMÄ ON?! vai enkö minä vain osaa vai eikö minua 
ymmärretä tässäkään asiassa? 

Kertokaa toki joku minullekin...
Ja jos se nyt yhtään joillekin jotenni "tyydytystä" tuottaa että minä itken peräänne
silmät päästäni niin en voi kuin puistella päätäni.
Mitä olen tehnyt ansaitakseni kaiken tämän vielä tähän kaiken päälle...
Varmaan olisi parempi kaikille jos olisin oikeesti kuollut.

Toivottavasti teillä jotka tunnette pistoksen sydämmessänne on nyt helvetin kivaa
ittenne kanssa siksi,mitä minulle teitte.

Minä en unohda.

xoxo
anskuli...

..."This'll hurt you more than me
I'm weak seven days i'm weak
Don't run away from me I won't
Bother count in one two three .."




.."you don't even want to know what i'm gonna do to you..."














maanantai 2. syyskuuta 2013

Sweet Dreams Are Made Of This

Tänään se sitten taas starttasi suht.koht kivuttomasti mistä itseasiassa hieman yllätyin itsekin.
Ensimmäinen tunti ja loppuvuoden rutistuksen paine senkuin vain kutkuttelee jo vatsapohjassa ja
ja takaraivossa asti saaden minut vain entistä enemmän sekaisin ja epätoivon valtaan.

Mutta toisaalta taasen tuntui jopa hyvältä mennä tunnille! mutta jännitti ja tuntui että
kun piti soittaa asteikkoa menin taas aivan lukkoon.Vaikka olin harjoitellut koko kesän
juuri sitätilannetta varten..!Kiitos sinä ihana paniikkihäiriö ja hahmottamishäiriö!
kun en vain osaa vielä sulkea niitä tuntemuksia pois "häiritsemästä"...*sigh*
Onnekseni opettaja oli hyvällä tuulella eikä juuri tainnut edes huomata
sitä miten itse siinä tilanteessa vain stressaannuin. >_<

Juuri tuli tuolla tv.stä Prisman dokumentti aivoista ja lopussa oli että mitä tapahtuu
kun suorituspaineen alla stressi laittaa aivot "lukkoon" ja miten sitä voi ehkäistä.
Ilmeisesti minun täytyy alkaa pitämään blogiani vähintään kerran viikkoon juuri
ennen tuntia ja kirjoittaa tuntemuksistani koska se kuulemma on tieteellisesti
todistettu parantavan suorituskykyä.

Muuten tuntuu että tämä päivä meni vähän miten meni.
Ehkä osittain vielä sisi että flunssa tahtoo vieläkin kurkkia vaikka viime yö oli nyt
ensimmäinen jolloin pystyin nukkumaan koko yön ilman et piti säpsähtää hereille
siihen että tukehtuu yskänpuuskaan ja olen onnistunut telomaan nilkkani jostain
x syystä johon koskee ja meinaa laittaa ohimot sykkimään tiiviiseen tahtiin..
aivan kuin ei jo olisi sitä ohimotykytystä jo ihan tarpeeksi..!

Osittain olen hieman pettynyt itseeni,ehkä opettajakin odotti enemmän vaikei sitä
missään vaiheessa edes ilmaissut vaikka kovin suorapuheinen noin muuten onkin.
Samassa päätin että opettelen vaikka väkisin nuo hemmetin asteikot ne kun
tuntuvat olevan hirmu isoja esteitä tällähetkellä vieläkin!
tai sitten minäkin olen vain laiska ja opettajanikin on sen minulle suoraan.
Tämä kaikki laittaa turhauttamaan siksi,että kun tahtoisi jo päästä eteenpäin
eikä istua tuolla loppuelämääni.

Tiedän,minun pitäisi olla pianon ääressä vaika olen älyttömän väsynyt
minun pitäisi opiskella ja silti ajattelen että huomenna.
Huomenna sitten ja keksin itselleni tekosyyn että olen kipeä
ja ärtynyt ja flunssainen.

Myöskin epäilen omia kykyjäni jälleen kerran tämän kanssa.
Onko minusta tähän todellakaan.Taso tason jälkeen asiat vaikeutuvat
ja sitä myötä paine kasvaa äärimmilleen.
Kysymys kuuluu mitä teen asian suhteen.

Muutenkin bändikuviot turhauttaa tuntuu että missään ei ole taas
mitään tolkkua,vaikka 2kk tauon jälkeen asiart ehkä jo näyttäisivät
vähitellen vihreää valoa ja kävimme eilen soittamassa pitkästä aikaa.
Pinna on kireällä käsittämättömistä asioista ja toisinaan tekisi mieli vain itkeä
ja luovuttaa ja todeta ettei minusta ole tähän.
En saa unelmastani ikinä kiinni.
Enkä varmasti saakaan ainakaan tätä menoa.

Niimpä niin, tervetuloa syksy ja stressi. -.-



XoXo
Anskuli 

















lauantai 31. elokuuta 2013

New Day In Twin Peaks


Ilmassa on jo puhtaasti syksyn tuulahduksia vaikka päivät ovatkin vielä lämpimiä
viileästä tuulesta huolimatta.Ystävän kanssa viimeisen kerran terassilla, kun ei ollut
kantapaikka auki jostakin kumman syystä.Noh eipä se meidän päiväämme silti
pilannut.

Olutta, ja ihmisten kiireiden katselua ja naurua sekä vakavampiinkin asioihin
hetkeksi  paneutumista ja ihmettelemistä miten elämä on jälleenkerran niin kummallista.
Joskus sitä vain on hyvä ihmetellä jonkun muunkin kuin vain itsensä kanssa.

Viime Ma en mennyt tunnille koska olen ollut aivan järjettömässä köhässä
jo viikon päivät ja hyvä ettei ystävän kanssa köhisty suurinpiirtein kilpaa auringon-
paisteessa kävellessämme ja ihmetellen kun joka paikassa keskustaa oli
asfaltti revitty auki ja remppamiehet paiskoivat hommiaan.

Muutama olut terassilla,yhden tutun morjestaessa ohimennen ja sitten
kaupan kautta käveltyämme päätimme tilata taksin kun tuntui ettei oikein
enää jaksanut kävellä vielä takaisinkaan.
Kämpille päästyä lisää olutta ja osa kylmään, X Files pyörimään koska
halusin välttämättä katsoa yhden pelottavimmista jaksoista ikinä arvellen,
ettei se näin alkuillasta olisi vielä niin pelottava kun aurinko oli vielä ylhäällä
enkä ollut yksin sitä katsomassa eivätkä ne tulisi myöhemmin edes uniinikaan.

Ajatuksissani käväisi joskus sen päivän aikana että jos me nyt sit näin
sarkasmisesti ajatellen "kuollaan" kun jenkit kuitenkin hyökkää Syyriaan,
minä olen siitä ihan varma, kunniattomat paskiaiset! niin mikäpä
olisikaan oikeastaan paremi tapa viettää se päivä kuin rakkaiden seurassa
ja että tarvittaessa oluttakin löytyy kaapista ja pitää hauskaa ja yrittää
olla murehtimatta liikaa tulevaa.

Nyt tässä hieman rauhottumista kera kahvikupillisen ja hiljaisuudesta
Lauantain kuluessa ja odotellessa vastausta että onko reenit vielä
tänään vaiko vasta huomenna.
Ensiviikolla alkaen Ma.ta onkin sitten taas huisketta koulun ja harrastusten
suhteen ja pitäisi tuota ukkoakin ehtiä nähhä siinä välissä.

Kesä on vähitellen mennyt pois ei ihan vielä mutta tunnen sen.
Ja hieno kesä olikin uusine ihmisineen ja tapahtumineen.
Hieman haikeaa mutta ei mahda.
Mikään ei kestä kuitenkaan ikuisesti.
Take care! <3

The Winter is coming...


xoxo
Anskuli<3


 


















sunnuntai 25. elokuuta 2013

Fear is the anger, anger is the hate, hate.. is suffering!

Ajattelin näin "itsehoitona" aloittaa kirjoittamisen peloistani.
Olen pohtinut tätä jo jonkin aikaa ja välillä luovuin melkei jo koko ajatuksesta,
 mutta sitten ajattelin että jos en nyt edes näinkin kohtaa pelkojani kirjoittamalla
ne ylös,miten voisin koskaan niitävoittaakaan?
Toivottavasti tästä kirjoituksestani on apua myös muillekin.

Lajittelen nämä 10 pahinta pelkoa niin että vähäpätöisemmistä (numero 1 jne)
kaikkien pelkojen äitiin (numero 10) Koettakaa nyt saada jotakin tolkkua tästäkin.


1.Ampiaiset
Mitähän tähän oikeins anoisi.En edes tiedä,miksi koska minua ei kuulemma ole edes
pistänyt kys otus lapsuudesta tähän päivään asti.Voin kai sanoa että olen onnekas?
Mutta siltikin kun näen semmoisen lähettyvilläni joko jähmetyn tai syöksen kuin raketti
riippuen paiasta missä sillähetkellä satun olemaan.

2.Ukkonen.
Tietyllä tavalla tuota luonnon ilmiötä vastaan minulla ei ole mitään koska en ole onneksi
kuitenaan okenut mitään trautaammista kuten salamaniskua,pallosalaman kohtaamista jne
ja toivottavasti en koekaan mutta joka kerta un tulee voimakas ukonilma tunnen että
koen hermotuksen ja kunnioituksen yhtäaikaisia tuntemuksia sitä kohtaan.Ehkä se kova
ääni on se joka tekee sen mutta valoshowt ovat kyllä mahtavaa seurattavaa turvallisesta
paikasta.Siltikin olen hermotunut kovalla ukonilmalla mutta opetellut olemaan yksin kun
se tulee ja kuuntelemaan sen pauhua ja mennyt jopa katsomaan parvekkeelle.
Ainoa vain on se,etten osaa nukua ukkosella,kunnes se menee ohi,varsinkin,
jos se tulee yöllä.On vähän liian spookimaista minun makuuni jopa.

3.Tarantellat.
Siis hyi olkoon.Puistatus menee pitkin selkäpiitä kun vain aajttelenkin.
Enkä tähänkään tiedä mitään järkevää syytä että miksi  mutta näin vain on.
Minä saan sätkyn heti jos kulta esimerkiksi kädellään leikkii että se on hämis
ja se on vaikka vaikka vatsani päällä hyvä etten mottase :D
Eli minut jos laittaisi vaikkapa lasiseen läpinäkyvään kaappiin ja päälleni alkaisi
tippua näitä inhottavia otuksia lasteittain kiljuisin varmaan kunnes menisi taju.
En tiedä enkä halua edes kokeillakaan!

4.Lentäminen
Olen kuulemme ollut lentokoneessa joskus vauvana hoitajan sylissä
no muistaakos sellainen muutaman päivän ikäinen rääpäle siitä yhtään
mitään?! Mutta tämmöinen on taas jostakin minulle tullut.Eikä hajuakaan että
miksi. Kattonut liene liikaa siihen kohdistuvia katastrofileffoja kenties ei voi tietää.
Ehkä minut pitäisi laittaa sinne lentopelkokurssille mitä näitä nyt on sinne lentokone-
simulaattoriin vartiksi ja katsoa pyörrynkö vai en.Joskus melkein voisi kokeillakin.


5.Hukkuminen
No tähän sentään liittyy pari tarinaakin.Joista olen ilmeisesti jonnisortin pelon saanut
itselleni enkä näin ollen osaa siis uida.Vielä tänäkään päivänä.Veteen uskallan kyllä,
ja ehkä istua hetki hiekkapohjassa tai uida käsipohjaa mutta siihenpä se sitten jääkin.
Kerran joskus kun meillä vielä oli mökki,isä yritti minua opettaa uimaan pitämällä
käsiä vatsani päällä ja minä vain polskisin.Olinkohan jotain 5v?
Mutta eihän siitä mitään tullut kun minua pelotti niin että olin kuulemma alkanut kiljua
suoraa huutoa että pitäisi päästä pois.Muistan tuon jotenkin hämärästi itsekin mutten
muista miksi se on minulla ollut jo silloin olemassa tämä hukkumispelko?
Toinen tarina liittyy kun olin jo jotain 8-10v en ihan tarkkaa muista mutta niillämain.
Olimme isän ja veljen perheen kanssa kylpylä-reissulla läträämässä vedessä.
Isän mukana nyt uskalsin olla vedessä niinkuin muutkin.
Mutta sitten innostuin veljen kans laskemaan vesiliukumäkeä ja isä oli nimenomaan
sanonut et pitää vetää keuhkot täyteen ilmaan loppusuoralla ettei vedet tule henkeen.
Kuinka ollakaan minähän vauhdin huumassa unohdin koko asian ja kerkesin vetää
vain hetken ilmaa keuhkoihini,kunnes jo pulahdin pinnan alle.En edes tajunnut että
se menee noinkin nopeasti!Sen hetken jotenkin muistan aina.
Olin kuulemma vain epätoivoissani yrittänyt silmät kiinni räpiköidä kohti pintaa,
mutta minusta tuntui että ennenkuin isän kädet olivat jo nostaneet minut pintaan se
aika tuntui kestävän ikuisuuden ja puistattaa vieläkin kun koin sen.Yritin silmät kiinni
räpiköidä itse pintaan siinä onnistumatta,vaikkain se oli vain pari sekunttia mutta silti.

6.Korkeat paikat
Taas yksi mysteeri.Muuta minulla ei oikein ole tähän lisättävää.
Pentuna uskalsin mennä mutta nykyään ei kirveelläkään saa.

7.Ahtaat/pimeät paikat
Siinä toinen samanlainen mystery case.
Ihme että hissiin kuitenkin uskallan mennä.Mutta jos minut vaikkapa haudattaisiin
elävältä tai laitettaisiin noin ahtaaseen paikkaan ja kansi kiinni ei ei mitään tulisi.
Pelkkä ajatuskin jo saa voimaan lähestulkoon pahoin.Enkä edelleenkään tiedä
miksi?!

8. Laajat tilat pullollaan ihmisiä/tungokset jne
Minulle on siis diagnosoitu sos.pelot lievän ahdistuneisuushäiriön ja masennuksen ja
paniikkihäiriön kaverina.Keikoille yksin esimerkiksi ei ole mitään asiaa saati 4jän
ruuhkaan kauppaan tai kaupungille missä ihmiset tuuppii,tönii anteeksipyytelemättä
ja mukamaskiireisinä omissa juoksuissaan.En tiedä mistä tämänkin olen saanut,
mutta luulen kaikista isoimman syntipukin olevan suht.koht.rankan koulukiusaamis-
kokemusteni takia.

9.Sos.tilanteet.
Tavallaan liittyy tuohon edelliseen mainintaan mutta koska käyn sitä läpi
joka ikinen päivä itseni kanssa saakoon se nyt vielä tähän oman paikkansa.
Esim.yläasteella inhosin esitelmiä,en niiden tekoa koska tykkäsin tehdä niitä
yksin,mutta kun ne piti mennä lukemaan luokan eteen toisten ilkkuessa ja
naureskellessa,tarkemmin ottaen koko LUOKAN ... voi härregyyd.
Nyk.koulussakin YRITIN,oikeasti yritin käydä ensin teoriaryhmätunteja
mutta ei siitä mitään tullut.Onneksi nykyään opettajani pitää ne minulle
aina tunnin lopuksi.

10.Kuolema.
Noh,kaikkihan me tätä pelkäämme kuitenkin.Minusta olisi tyhmää olla
pelkäämättä ja jokainen näkee asian omalla tavallaan.
Itselläni on vain henk.kohtainen asia,jonka takia pelkään sitä enemmän
kuin kukaan muu.
Ja olen kokenut tuonpuoleisesta maailmasta asioita,joista tänne kirjoittaminen
varmaan lähettäisi minut samantien psykiatriselle osastolle.
Olen myös kuullut tapauksia muiltakin eli en siis ole yksin ainakaan sen asian
suhteen.Enemmän vain että jos minulle tulisi joku jolla olisi kristallipikari kou-
rassaan ja tarjoaisi sitä minulle kysyen, haluatko kokea kuoleman mutta elää
silti,niin ottaisin sen pikarin ja joisin siitä.Valitettavasti tällainen ei vain ole
mahdollista.Vaan on tyydyttävä tähän kuolevaisen osaan mikä ahdistaa
välillä niin paljon että se muodostuu peloksi.


Tässäpä tämä.
Tuli ihan hiki tätä kirjoittaessa.En ole vieläkään oikein kunnossa olen 4jättä päivää
flunssassa ja peruin jo huomisen tunninkin ja mietin mitä teen.Menen varmaan
porukoilla käymään ja pohditaan tarvitaanko sitä lääkärireissua vaiko ei.
Itse melkein ottaisin sen jo kun tämä jatkuva hiki,pärskiminen ja niistely ja
tajuttomat yskänpuuskat alkavat todellakin viedä voimia.
Kaikesta huolimatta Take Care!

XoXo
anskuli










tiistai 20. elokuuta 2013

Coma White II

Yritin mennä äsken ihan oikeasti nukkumaan edes hieman aikaisemmin, mutei siitä mitään tullut.
Liikaa ajatuksia aivankuin jossakin liikennekaaoksessa.Taas kerran samanlainen kaaos on minun
päässäni ja yritän saada siitä jotain tolkkua mutta miten?Kun jumitun jo tuohon ensimmäiseen
kysymykseen, miten?

Kuuntelen yön hiljaisuutta,tämän taia rakastan juuri öitä ja jos voisin muuttaisin rytmini kokonaan
näin mutta sekään ei kuulemma ole ihan helppoa.Tai Muumipeikon sanoin; ei yön muuttaminen
päiväksi ole mikään pieni asia..! 

Joskus tuntuu että ahdistun taas tähän ihan kaikkeen varsinkin un erehdyn avaamaan suuni
vanhemmilleni ja etenkin äidille. taasko sinä jännität sitä koulua?! 
Noh anteeksi että olen olemassa ja stressaan kun erehdyin sanomaan että olen kipeänä
enkä löytänyt särkylääkkeitä kaapista joten piti mennä "lainaamaan" äidiltä.

Miksi et voisi kerrankin olla arvostelematta minua?!Tuntuu että jotkut kuten äitini, tekevät
sitä joko huomaamattaan tai sitten tahallaan.Tässä tapauksessa en ole varma kummastakaan.
Joskus melkein pakahdun siihen etten ole tarpeeksi,tai niin eräät antavat ainakin näin ollen
ymmärtää.En riitä tämmöisenään.Minun pitäisi olla se täydellinen tytär.Voin kertoa että
siinä hänen ja kaikkien muidenkin toiveet täydellisyydestä minun kohdallani pirstaloituvat.

Minä yritän vain olla ja jaksaa ja silti pitäisi jaksaa ja olla enemmän.
Tekisi mieleni vain itkeä,luovuttaa ja lähetä kauas pois mutta en voi.
Pelkään,että ajan myötä totun tähän enkä enää haluaisikaan minnekään muualle.
Totun näihin kultaisiin kaltereihin,tähän omaan elämäni kuplaan enkä uskallakkaan
astua siitä tutusta ja turvallisesta kuplasta pois.

Haluaisin olla joku muu.En haluaisi olla minä.

Kadehdin vapaita ihmisiä.He saavat tehdä elämällään mitä lystäävät minä vain
yritän epätoivoisesti edes sinne päin.

Tahtoisin  vain paeta.Mutta mitä hyötyöä siitäkään on?
Mitä voi tehdä kun on jo alkanut tottumaan tähän kaikeen aivan liikaa eikä enää
kohta edes jaksa taistella vastaan.Ja se mitä minun sisälläni on,en voisi edes tähän
kirjoittaa se mitä olen kokenut en uskalla siitä edes puhua.

Tunnen olevani niin yksin...

xoxo
anskuli


..."'cause you where from a perfect world 
the world that threw me away today 
today to run away..."















lauantai 3. elokuuta 2013

Jos vain tietäisitte...

Toisinaan, vähän liiankin usein sitä luulee että tietyt asiat elämässään, varsinkin ne
pahat ja negatiiviset asiat mitä on kokenut, tekisi vahvemmaksi ja niin saakelin
iotsepäiseksi yrittää pärjätä omillaan vaan ei.

Hetken aikaa luulet et hei,kyllähän minä tämän jo osaan olenhan aikuinen!
...tai niin sitä ainakin itselleen on kovasti uskotellut ja aika mestarillisesti myöskin
omille vanhemmilleen,ystävilleen,läheisilleen.On oppinut koko elämänsä ajan
olemaan muiden silmissä se hiljaisin, pelkäämätön ja pirtsakka rämäpää,
se outolintu, aina aurinkoinen,vahva henkisesti hahhahhaaaaah...!!!

Vaan totuus on tämä,minua pelottaa ja ihan SAATANASTI.
Nytkin mieleni on melkoisessa myllerryksessä ollut kohta
jo viikonverran mieleni vankilasta vapaana ja olen hämmentynyt,
itkuinen,sekava ja pelkään vain koska tämä räjähtää taas käsiini.

Olen vain niin kyllästynyt pelkäämään.Pelkäämään mitä?
...NO AIVAN VITUN KAIKKEA.ELÄMÄÄ!!! ja tulevaisuutta....
Aina vain uudestaan löydän itseni huokaisevan kyyneleet silmissä,itkun
jälleen kerran olevan tuloillaan,epätoivoisena,pelosta lamaantuneena
surusta järkyttyneenä.Mutta muille näytän ettei tässä mitään.

Kun tekisi mieli kiljua se lause ihmisille päin
IN YOUR FACE ja nähdä heidän ymmärtämättömien katseidensa kylmyys,
hämmentyneisyys,välinpitämättömyys vaikka niin kovasti yritetään mukamas 
välittää ja auttaa.Tiedän kyllä ketkä sitä OIKEASTI yrittävät eivätkä vain
sano niin <3
Mutta!Miten voit auttaa toista jos et oikeasti ymmärrä,ole kokenut sitä samaa helvettiä
läpi eikä se jätä sinua rauhaan edes unissasikaan..?!

Ne unet tulevat joka yö,painajaiset menneisyydestä,asioista joita en ole
uskaltanut puhua edes parhaimmille ystävilleni saati sitten poikaystävälle.
Joka päivä taistelen sisälläni olevia mörköjä vastaan osan niistä voitan
suurimmat kuitenkin voittavat minut joka kerta kun löydän
itseni itkemästä.

Olen itsekin miettinyt että olisi vain liian helppoa luovuttaa kokonaan
mutta en halua sitä.En halua antaa sille "kuiskaukselle" periksi
vaikka annankin toisinaan periksi sille pirulle aivan liian usein
syynä vain se että saisin edes hetken hengähdystauon tästä 
kaikesta. 

Eikä se että kesä on lopuillaan ja lähestyvä koulun alku yhtään
helpota oloa kun stressaan ja pelkään nyt jo tulevaa.
Olen siitä vain niin hiljaa.Olen ollut kaikesta aivan liian hiljaa
aivan liian kauan.



 https://www.youtube.com/watch?v=Xgrl9S6HtK8

What i Felt What I've known
Never shined through in what I've shown
Never Be Never See
Won't see what might have been
What I've felt What I've known
Never shined through in what I've shown
Never Free Never Me
So I dub thee Unforgiven ...

Never free never me
So I dub thee Unforgiven...

XoXo
anskuli <3