torstai 31. heinäkuuta 2014

... Ja lokit kirkui ne karanneet on Hitchcockin linnuista kai

Syksy on yrittänyt nostaa päätään jo muutamaan otteeseen
tuulten pieksämät pienet koivun vesojen lehdet ovat kuivuneet
ja kellastuneet ja värjänneet jo harmaan asfalttin,kesä on
tekemässä jo pian lähtöään ja viimeisiä helteitä viedään...
kai.

Katuvalot ovat jo syttyneet muutamina iltoina ja aina tämä sama
haikeus saa minussa valtansa tähän aikaan vuodesta kuinka luonto
vähitellen alkaa valmistautua Syksyyn ja siitä taas pitkään ja pimeään
talveen jolloin luonto nukkuu ja me tarpotaan tuolla rännän ja kylmän
sateen ja tuulen piestävänä asioilla joita kutsumme työksi tai kouluksi.

Viime viikko on mennyt jo hieman leivästi sanottuna panikoidessa
tulevaa ehkä viimeistä vuotta.En tosiaankaan tiedä mitä sitten ennen
kuin pääsen pitämään opettajan kanssa palaveria.
Tyhmää kai ressatakin asiasta mut tavallaan en haluaisi että tämä
kaikki loppuisi ja tavallaan pää menee ihan ikeaksi kun alan liikaa
miettimään koko asiaa.

Terapiaan en ole jaksanut vaivautua menemään erillaisten
tekosyiden varjolla jotka kuitenkin ovat tottakin.
Milloin liian kuuma milloin migreeniä mutta ne
pienet ns hätävalheet ovatkin sitten kutienkin
muuttuneet todeksi.Hassua..

Nyt viedään jo heinäkuun viimeistä päivää varsin tuulisessa säässä.
Mitään kummallista täällä ei ole oikein tapahtunut ainakaan mitään
mainitsemisen arvoista toisin kuin nyt tämä ja havahtuminen,että
alkaen huomisesta on enää 4 kk jouluun.Neljä!
Vastahan oli Tuska ja kaikki ja kesä...

Ja parin kk.den päästä Halloween :D

Äänikortti sanoi sopimuksensa irti joten en ole päässyt reenaamaan
ja samaten kroppa eritoten selkä on ollut sitä mieltä myös et nyt et
istu useita tunteja hakkaamassa pianoa.Tosin kohta on varmaan pakko
taas ne asteikkoja ruveta muistelemaan vaikei millään huvittaisi.
Ainakin olen saanut vähäsen motivaatiota siihen idoliltani miksi
asteikkoja kannattaa ja pitää reenata.Näköjään on uskottava että
ne mestaritkin reenaa niitä.Mitenkähän sen saisin taottua tohon
omaan itsepäiseen mieleeni?

Ukkonen valvotti viime yönä ja kahvi on liian kuumaa tällä kelillä
nautittavaksi mut energiajuoma on joskus ihan pop erityisesti
Mega Force ja samalla käteni aina välillä hamuaa tuolle karkki-
astiallekin napsimaan amerikan pastilleja.
Oon noihin kahteen ihan koukussa.
Joo  tulee taas silkkaa paskaa pihalle vaikka aloitus olikin jo hyvä,
melkeinpä runollinen.

Kiitos ja anteeks.

XoXo
anskuli
















tiistai 22. heinäkuuta 2014

24 tuntia toivottavat sulle onnea

Kolmas kerta kun yritän aloittaa tätä hemmetin kirjoittamista.
Joskus niin vaikeeta kun pää on täynnä tavaraa eikä itsekään
enää tiedä mitenpäin olla asian kanssa .

4 viikon päästä se alkaisi taas.
tod näkösesti ehkä viimeinen vuosi en tiedä vielä miten
tehdään ehkä ressaan taas ihan turhasta kun en tiedä mitä
sit sen jälkeen vai onko mitään.

Valuuko päivät taas siihen samaan tuttuun vittu mitä paskaa-
muottiin,päivät vaan olen yksinäni tekemättä yhtään mitään,
kunnes vittuunnut ja lähden vetämään pääni täyteen saadakseni
olla edes hetken poissa,erossa tästä kaikesta.Vaiko alanko
oikeesti ruvceta miettimään mitä teen tulevaisuuden kanssa.
Olis kiva tehdä sitä tä'tä tuota vittu!

Luulin että viilee suihku ois tähän auttanu,auttoikin
ajoi se pois nihkeyden.Nyt päässäni "huutaa " ajatukset
kilpaa ja katson kumpi voittaa.Toinen kehoittaa hetkeksi
lepäämään ennen terapiaa,toinen muka-adhd-puoleni
inttää vastaan ja huutaa että pitäisi tehdä sitä tätä tuota.

Ei en kuule ääniä,joskus vain omat ajatukseni ovat
kuin 2 eri ihmistä jotka "keskustelevat" keskenään.
Tai sille se ainakin tuntuu kun päässä on ni paljon
tavaraa ja tuntuu et ahdistun silläse kunnilla.
En ole viitsinyt vain mainita koskaan asiasta koska
minut leimattaisiin hulluksi surutta tässä ah niin
ihanassa nykypäivän yhteiskunnassa!

"Hullu"han minä aina olen tietyllä tavalla ollut
mutta kysyn vaan onko kukaan tässä maailmassa
mukamas edes selväjärkinen yhtään

Tää maailma tartteis sankaria ehkä joku sellane
ku Jack Bauer... hmmm? Joo nyt sitä lepoa ja kahvia
sitte.Menee ajatukset liian oudoiksi.

XoXo
anskuli 















 

maanantai 14. heinäkuuta 2014

Summa summarum

Pakko kirjoittaa taas tänne kun pää menee niin never ending
vuoristoratarallia ettei ole tosikaan,vaikkakin mulle sitä meditaatiota
on joka suunnalta suorastaan huudettu,mutta arvatkaas vaan pystynkö
siihen mitenkään, ilman että palkkaisin ton mun taijiopettajani
vetämään sen aina yksityisesti vaan mulle ja joka päivä kiitos.

Eihän mulla ole sellaisia varoja,hyvä että hierontaan kuitenkin
pääsen kerran kuussa,rupee ahdistamaan,vituttamaan jatkuvat
kivut ja sitten kun vielä ei jaksa helteen takia tehdä yhtään
mitään.

Pari päivää on ollut pakko tosin hieman edes pyöri-
tellä ja venytellä... ja siitäkin tullee hiki ja sitten se vielä
alkaa kutittamaan niin voi perkele!Oho joha lähti taas tää
avautumisralli ihan kaikesta.

Ja miksei täällä ole mitään
jääkahvia?!Niku Japanissa kuulemma tuntuu olevan kaikki
herkut mut ajatus siitä et ne on kuitenkin näkymättömän
radioaktiivisen säteilyn ympäröimänä niin ei kiitos ei
uskalla tilata mistään ja varmaan maksaa ihan vittuna.

Pitäneen joskus yrittää muistaa kaupassa ollessa
tutkiskella kahvivaihtoehtoja tai sitten kuitenkin
se menee niin, että turhautuneena heitän koriin
jääteen ihan sama-fiiliksellä ja äkkii ulos.
Koska ihmiset ahdistaa.

Tullu taas tällainen ihme ahdistuneisuusputki päälle
after festarit,onkohan se jotakin jälkijuttuja?? mene ja tiedä
mutta ainakin yksi asia mistä sitä voin syyttää on tämä
kuumuus,ja ahdistuneisuudestakin tuli eilen avauduttua
murullekin.

Nytkin on sellainen et tuntuu ettei ilma kierrä
täällä yhtään vaikka kuin tuo tuuletin hyrrää selän takana.
Ja salaa taasen toivon että ukkonen tulisi ja antaisi taas
kunnon valo ja rytinäshown.Ehkä tolla paskakännykkä-
kameralla vois sitä yrittää jopa kuvatakin koska mama
innostiui lainaamaan kameraa... eikä oo vielä vissii
kerennyt sitä käyttääkään muiden kiireiden takia.
Huoh.

Eilen sentään jotain positiivistakin,futis loppui
luojan kiitos, nukkumiset senkin takia menny vähän
miten sattuu.Kuitenkin olen saanut asiatkin selvitettyy
ihmisten kanssa ja ihan vaan sillä kun vähän edes taas
maltoin ajatella muitakin kuin vaan huutaa kurkku
suorana sitä että minä olen uhri!!!

Tavallaan olen ja tavallaan taas en, en tiedä,en oikein
osaa sitä selittää ja nyt tuntuu vaan tällähetkellä ihan
samalta,koska kuitenkin muistellaan vaan hyviä juttuja
ja niitähän oli hurja määrä after all!

Eilinen oli ihan mahtavaa vaan murun kainalossa
kyhjöttää ja huutaa ja jännätä futiksen loppuottelua
ihan selvinpäin toki.Murunen kun ei juo paljon yhtään
alkoholia ja se on todella ihailtavaa.Tiedän,jonkun pitäs
ottaa oppia.

Kun aurinko hieman laski ja alkoi tulla viileys
uskallettiin partsille mennä ihmettelemään keliä
ja kesän kunniaksi otettiin pitkästä aikaa erä jazzia
sellanen noppapeli.

Murunen lähti yöllä kotiinsa nukkumaan.
Ollaan oltu nyt aika paljon kiireisä kumpikin ja siis
tiewtää sitä ettei olla ehditty kovinkaan kummoisesti
nähdä niin nyt sitten hiljalleen takaisin päin sitäkin.

Koska kuumuus niin on pakko laittaa tää ihan best <3
Ja tähän helteeseen sopiva kesänen biisi.

 https://www.youtube.com/watch?v=t-HhjJnLvIQ#t=88


XOXO
Anskuli 




















 

perjantai 11. heinäkuuta 2014

Aivan niinkuin ennen,aivan niinkuin aina

Ahdistaa.Katsoin juuri Avalla esitetyn elokuvan nimeltä
Norwegian Wood joka toi mieleeni heti yhden tytön menneisyydestä
joka oli myöskin yhtä vaikea ja ailahtelevainen kuin elokuvan tyttö.
Flashpakkina kaikki muistot hänestä vain ryöpsähtivät mieleeni ja
olen hämmentynyt ja samalla taasen toivon kuitenkin että hänellä
on kaikki edes niin hyvin kuin vain voi olla.

Taas tekisi mieli vaan perua kaikki mitä huomenna on tulossa.
Keksiä miksi en jaksa kauppaan tai mitään muutakaan ylimää-
räistä mutta en tiedä.Samalla taasen kuitenkin palan halusta
että pääsen taas rakkaan syliin.

Joskus ärsyttää asua näin keskustassa ihan vaan siksi että
tuosta menee vierestä jatkuvasti autona,mopoja ym ymym
menee hermot.Tekee mieli vaan klaivautua piiloon peiton
alle ja nukahtaa.Paeta tästä maailmasta vaikka en edes tiedä
syytä että miksi.

Olen nykyään myöskin hirveen säikky jostakin syystä.
Lisäksi ahdistaa tämä helle ja tekee levottomaksi,
oli pakko napata rauhoittava kun ei jaksa nyt mitään
ylimääräistä ajatella edes.Ei ole edes sattunut mitään
ikävää mutta silti fiilis on tämä.Jotenkin niin tyhjää.

Ja jostakin syystä viimeaikoina olen huudattanut
vanhaa apulantaa joka muistuttaa minua aina
menneestä.Ei kai siitä koskaan voi täysin
päästää irti aina se matkassa kulkee,ainakin minulla.

Ja tekstiä tulee ruudulle vaikka tuntuu että tämäkin on
vain tyhjänpäiväistä paskaa mutta niin tuntuu olevan moni
muukin asia.Mietityttää kaikki ja tavallaan taasen ei mikään
tuntuu jotenkin lohduttavalta että elämä on vain tätä yhtä
ja samaa päivästä toiseen,aina sillointällöin pimeyden
turvassa syleilyssä kuuluva naputus kun yritän saada
ylös jollakin järkevällä tasolla sekaisia ajatuksia.

Ehkä vaan pitäisi luovuttaa ja mennä makaamaan
patjalle ja odottamaan unta.Kirjoittamisestakaan
näy taas tulevan muuta kuin samaa paskaa valitusvirttä.
Joskus vaan tunnen olevani silti niin yksin tämän
kaiken kanssa...

 XoXo
Anskuli

" ... kello käy viime kierrosta
kohta kiinni
Aika on taas vastahankaan
kohta kiinni

aivan niinkuin ennen
aivan niinkuin aina

kaupunkimme on tyhjillään
kaivon kannella yksistään
turhaan anteeksi pyytää
turha käydä polvilleen

Maaliin on vielä matkaa
ei lopu koskaan
vielä on monta askelmaa
ei lopu koskaan

aivan niinkuin ennen
aivan niinkuin aina..."






















 

tiistai 8. heinäkuuta 2014

Positiivisuus vs Negatiivisuus

Ahdistaa,kaikki ja tavallaan taas ei yhtään mikään.
Se kuuluisa feikkihymy päälle kaikki on hyvin!vaikka todellisuudessa
tekisi mieli kiljua ja haistattaa kaikille paskat.Kun asiat menee täydellisesti
vituralleen ei oikein osaa enää edes itkeä alkaa vaan naurattamaan koko
paska sillee ei oo todellista!-naurua,kunnes tekisi mieli vaan romahtaa
itkemään.kovaan ääneen ja kiroamaan taas kerran kaikki.

Ei mennyt festarit niinkuin piti mutta en halua sitä enää muistella
muuta kuin hyviä asioita ainakin niin yritän.Sitä vain yrittää taas
vaihteeksi selvitä kun joku on voittanut luottamuksesi ja sitten
saatkin puukosta suoraan sydämmeen,se henkinen puukko siis.
Sitten räpiköit ja yrität tuskan alla hengittää ja haukkoa happea
kuin joku hiton rannalle joutunut kala joka taistelee elämästään.

Uskomattominta tässä asiassa kuitenkin on se että sitten kaiken
sen jälkeen kysellään vielä perään.Nytkin tekisi mieli vaan itkeä
kaikkea,mutta kun ei jaksa.Sentään sai nukuttua helteestä huolimatta
pitkään tänään vaikka tekisi mieli mennä takaisin nukkumaan kunnes
olo paranisi ja voisin taas vaan jatkaa elämää.

Kaikki sanoo et unohda se ei ollu oikee ystävä no sitähän minä
hittovie yritän!!Suututtaa et mulla meni kaikki niiiiiin läpi.
Kaikki sen puheet kaikki.Ja tänään pitäisi jaksaa hymyillä koska
murunen tulee vaikka minun tekisi mieli mennä vain piiloon
jonnekin.

Kaikki tuntuu niin raskaalta,hengittäminenkin ihan kaikki.
Tänään piti olla terapeuttikin mutta viimeisillä voimillani
eilen siirsin sen en ois jaksanu tänäänkään sinne mennä,kun se ois
kyselly miten festarit meni ja jälleen pitäs jaksaa kertoo miten mut
petettiin ja jätettiin yksin selviytymään paniikkihäiriöni kanssa.


Ehkä teen tästä liian ison numeron,ehkä en mutta jostain kumman
syystä olen kuitenkin ansainnut edes sen että kirjoittaa siitä tänne,
purkaa se pois koska en tiedä mitään muutakaan.Toisekseen tekisi
mieli olla kännissä koko ajan koska maailma potkii päähän aika
huolella ja kaikki vituttaa mutta toisaalta taasen ei jaksa koska helle.
Tuulettimet ei toimi ja helle liene vaan pahenee,jipii.

Jos tänään pääsisi kuitenkin pahaa maailmaa pakoon
oman rakkaan syliin sohvan nurkkaan katsomaan
jalkapalloa ja unohtamaan ihan kaiken muun.

Loppuun vielä, että tapasin sentään idolini mutta siitäkin varmaan
ollaan mulle katkeria,hah!

XoXo
Anskuli

























perjantai 20. kesäkuuta 2014

Nahkatakkinen tyttö

Pää on ihan tyhjä ja aivotki kai nukkuu vielä vaikka tuossa kohta kupillisen
kahvia olenkin tyhjentänyt  tulin silti kertomaan että
elossa ollaan.Välillä on ahdistuneisuuskäyrät nousseet melkein pilviin
asti ja en ole itkuiltakaan välttynyt menneellä viikolla,varsinkin
terapiassa kun sain aukaistua taas suuni ja kerrottua yhden
salaisuuksistani joka nyt kuuluu menneeseen ja hän,
nahkatakkinen tyttö samoin.

Mutta silti,minulla on ikävä häntä,meidän yhteisiä hetkiä,
hullutuksia kun oltiin kuin siskot mutta hän valitsi toisenlaisen
maailman.Josta minä näin riittävän tarpeeksi ja halusin kiskoa hänet pois
sieltä mukaani ja yritin näyttää että elämässä on muutakin kuin itsensä
tuhoamista.

Muutaman kerran onnistuinkin ja hetken näytti hyvälle ja hän halusi
itse pois, mutta sitten minulta loppui konstit ja voimat kesken ja täytyi
hyvästellä hänet.Muistan vieläkin sen päivän kun viimeisen kerran
sain häneltä viestin ja hän tahtoi nähdä mutta minä en pystynyt.

Pelkäsin että romahdan koska minulle tuli
tämä masennus ja kaikki kerta ryminällä päälle ja en jaksanut ketään.
Minun oli päästettävä hänet irti katkerin kyynelin.Se hetki tulee aina
AINA satuttamaan minua kun sitä muistelen surullisena.Sillä hän ei
ole enää hän.Vaikka minä kuinka yritin mutta ilmeisesti elämällä oli
muuta mielessä hänen varalleen.

En tiedä onko se oikein vai ei tässä mielessä olen helpottunut
tavallaan ettei hän enää satuta itseään mutta paskaako minä siitäkään
taas tiedän.Ehkä sama ralli jatkuu hänen viimeiseen hengenvetoonsa
ja sydämmen lyöntiin saakka.

Minä en vain halunnut menettää häntä,hän oli kuin sisko.
Nyt hän on kuin kuollut,poissa elämästäni ja minun on
hyvin vaikea unohtaa häntä.Ehkä en aiokaan unohtaa häntä
ihan kokonaan mutta kiroan niin sydämmen kyllyydestäni
sen maailman mikä vei hänet mukanaan ja ne ihmiset ketkä
veivät hänet minulta jo aikaa sitten.Minä vain yritin epätoivoisesti
pelastaa hänet ja epäonnistuin.Ja tuntuu etten tehnyt tarpeeksi
sittenkään.


xoxo
anskuli


















torstai 12. kesäkuuta 2014

Blaa Blaa Blaa

Viikon päästä on juhannus.
Kylläpä se aika rientää ja samalla taas tuntuu ettei
se riennä ollenkaan.Nämä lääkkeet on ärsyttäviä,tekee mieli koko ajan
olla kännissä kun ahdistaa niin paljon,ja on levoton olo kai nääkin
on niitä hemmetin sivuvaikutuksia...?  mutta kun ei viiti on pakko
ajatella edes kerranni sitä omaa hyvinvointia niistä rippeistä mitä
tässä on itestä jälellä.Mut en ajatellu antaa periksi sille.
Ajattelin testata itteeni ja kahtoo montako päivää pystyy olemaan ilman...
ihan siis huvikseenJoskus vuosia sit tein saman tempun ja pinnistelin
kuukauden! Mut nyt ei pysty koska festarit,tosin en ajatellut sielläkään
ihan lärvit olla.

Pitää vissii vaan käyttää mielikuvitustaan ja keksii sitä hiton tekemistä
jolla saa ajatukset muualle.No eilen teki hyvää reenata 3 tunnin putki
pitkästä aikaa niin että oikee hiki virtasi ja tuli ihan huikeen hyvä fiilis
kun sai "raivota" ja olla "liekeissä".

Eikä tuosta hemmetin urheilusta vieläkään päästy eroon.
Muutaman viikon tauko ja sitten taas alkaa tälläkertaa jalista.
Tuosta laatikosta tule oikeestaan mitään muuta kuin rikos-
sarjoja,pekkaa ja pätkää,uutiset ja jalista jipii.Ainiin tai
sitten uusintoja.

14 päivää ja sitten tämä tyttö sanoo hetkeksi kotipaikkakunnalle
adios amigos! ja suuntaa etelään,ihan kotimaan matkailua tosin
mutta hui, riemu repee suorastaan ratkii varmaankin jo heti kun
vaan kerkeen loikata junasta pihalle.Mutta mikäs siinä,loppuu
ainaski tämä vetelehtiminen tosin reenaaminen koulua varten
on kait pikkuhiljaa jo aloitettava.

Vielä ois vuosi tuota ja sitten
kahtoo kiinnostaako enää yhtään vai mitä teen.
En tosiaankaan yhtään edes tiedä.Tavallaan jännää ja siistiä
tavallaan taas ei.Kun on ne tietyt rutiinit mihin on jo alkanu
vasta tottua.

Ei tule kirjoittamisestakaan nyt yhtään mitään kuin vain
paskaa taas pihalle,joten tsau!

Take Care!

XoXo
Anskuli

tiistai 3. kesäkuuta 2014

Fuck this shit

Se fiilis kun ois kauheesti ideoita ja sit kun alat miettii ja soveltaa
ne tuntuukin ihan paskalta tai sitten käy niin,että alat soittaa,niin
ne yhtäkkiä "juokseekin sua karkuun" tai jotenni vaan mystisesti
häviävät sun päästä ja ite on et wtf,hetken yritys uudestaan ooo
kuullostaapa hienolta ja sit sitä aikansa soittaa ja onkin sitten
jo ihan paska idea roskiin ja turhautuneena tulee siitä sitten
tänne kirjoittamaan miten hankalaa on olla luova persoona.

Juu tämä saitti on taas "herännyt henkiin" koska taas kerran
lukuunottamatta henk.kohtasta kovakantista päiväkirjaa tämä
on ainoa paikka minne voin paeta purkamaan fiiliksiä johtuen
myös siitä että terapeutti on lomalla enkä pääse minnekään
vouhottamaan niinku mistään! joten antakaa anteeksi ja
valtakunnassa kaikki hyvin,toisinsanoen ei oo pakko lukea!

Nojoo se siitä.Kesäkuun kunniakskin oli pakko tulla naputtamaan
ja myöskin tyhjentämään tätä pääparkaa joka on ollut ihan
yliaktiivine ja ite mietin koska se tyttö taas romahtaa. 
No ei nyt kuitenkaan,olen päättänyt sen.

Murunen saapui eilen,on vain mukavaa kun voi olla vain hiljaa
ei ole aina pakko puhua,on vaan parasta kun voi vaivaantumatta
vain nauttia sen toisen ihmisen läsnäolosta ja vieläkin tuntuu
että tuon kanssa voisi elää vaikka loppuelämänsä ja vanheta
yhdessä.Haaveiltiin tulevaisuudesta oluiden ääressä koska
murulla synttärit, nyt se on taas hetken samanikäinen 
kuin minä jee! Haaveiltiin omasta pesästä jossakin ja
jotenkin kumpikin tahtoo uskoa että se tulee pian
sekin kaunis päivä, tulee se!jos ei mitään katastrofia
satu ei hyst hiljaa.Mutta ainahan elämä on...right?

Juu,sekavaa tekstiä taas tarjolla sens iitä saa kun omistaa
tällaisen pään ku mulla.Olen lisäksi ihan täpinöissäni jo
tulevasta Helsingin reissusta,naurua,hulluja juttuja,uusia
ihmisiä hui kamala.Pelottaa.Ja hermostuksissani 
vakuuttelen itselleni että hyvin se menee!

Olen kyllä pystynyt tuolla liikkumaan jo yksinkin paljon
ja samaten kaverin kanssa ja myös kauppareissutkin
menee nykyään ihan nätisti, hallelujaa!

Kesäkuu starttasi eilen tulee lämmin päivä ja minä se tyttö
pompin jo taas 9 jälkeen ylös great.Kai kroppa on jo sitä
mieltä et alapa ruveta totuttelemaan jo aikasin nousemaan
great,juskun kuvittelin et voisin nukkua piiitkään.
Mama täyttää vuosia ens viikolla,mutta viikonloppuna synttärit
kaikkine hienoine herkkuineen ja kahveineen ja tarjoiluineen.

Ja lisäksi tajusin taas yhden jutun kun tulee näitä elämän
"pommeja" niskaan joille vaan ei voi mitään vaan pitää
olla get deal with it itket aikas ja sit toteat et oot voimaton
vaikka haluaisit tehdä vaikka mitä mut et vaan pysty pistää
aika nöyräksi.Sit sitä vaan totee et fuck this shit ja ottaa
vaikkapa oluen ja nauttii elämästä kuten itse eilen tein
tosin ihan vain kotona ja aikaisin kiltisti nukkumaan,jes!

Take Care! <3 

XoXo
Anskuli 












sunnuntai 1. kesäkuuta 2014

Punch me I Bleed

Kaikki on ollu taas nätisti päin vittuja.Tuntunu ikinä niin yksinäiseltä kuin
mitä nyt ihan kun se kaikki paska ois jollakin tavalla mun oma vika kun on
tässä elämässä sattunu viimesen kk aikana ehkä vähän liikaa.

Tekee mieli vaan itkee taas ja karjua.Näyttikin ihan liian hyvältä
ollakseen totta,siis ihan kaikki.Tai sitten mun sisäinen draamakuningatar
repii kaikesta olemattomastakin lisää kun on niin paha olla eräiden asioiden
takia mutta menepä siitä jollekulle ymmärtämättömälle sielulle sanomaan
saat takaisin vain vieläkö sinä sitä asiaa suret tokenehan nytten jo!

Ai,eihän nämä asiat olekaan vasta tapahtuneet kluin  vaan ihan
hiljattain,en vain ole puhunut siitä kenellekään koska ei ihmiset
jaksa mun valitusta ja on varmasti isompiakin murheita ja
terapeutin mielestä minullakin olisi lupa surra.

Ei ne anna minun surra...kun pitää esittää sitä hiton
vahvaa kestohymy päällä olevaa tyttöä joka kestää
mitä vaan hinnasta ei mitään ollut puhetta kunhan 
kestät,tämänkin!

Eikö minulle suoda koskaan mitään hyvää että aina pitää
seuraavastakin suosta ponnistella ylös?! 

Tänään piti murusenkin tulla vaan ei tullut ja se oli
viimeinen "niitti" joka naksahti poikki ja sitten rohamdin.
Nykyään kun romahtelen mielummin yksin olen vain
huomannut sen vuosien saatossa olevan ihan paras ratkaisu
vaikka joskus toivonkin juuri sillä hetkellä että se joku
olisi siinä ottamassa syliin ja tuudittamassa kyselemättä
kuin pikkulasta.

xoxo
anskuli

perjantai 30. toukokuuta 2014

Love Each Day

Kauhea energiapurkaus jo heti aamusta välillä oikeesti tuntuu että
kun kahvia saa koneeseen oon ku joku hemmetin duracelpupu heti aamusta.
Nukkumiset on taas menny ihan ihme rytmiä.Kun ei ole koulua niin kyllähän
sitä sitten herätään nätisti jo tyyliin 9 jälkeen aamulla kun ei nukuta eikä oo
pakko mennä minnekään ja kiitos aktiivisen mieleni kun heti kun saa 
silmäni auki alkaa asiat pyöriä päässä kuin turbovauhdilla menevä
karuselli.

Tjooh olen päättänyt nousta tästä taas kerran,mutta tiiän et minä joku kaunis
päivä vielä onnistun.Sadepäivien ansiosta on vaan saanut kerrankin vain_olla
katsoa töllöstä hölmöjä sarjoja/leffoja kirjaimellisesti aivot narikassa ja
repeillä niille puoliväsyneenä ja lueskella kesken jääneitä tiiliskiviä.
Nyt on aikaa niihinkin jee!

Vaikka en ole kyllä ihan kokonaan malttanut olla pysymättä poissa
pianosta mutta nyt muutaman päivän kyllä olen ollut ja tehnyt kaikkea
muuta.Tänään sadepäivä jatkuu ja virallisesti vissiin alkaa kesälomakin
joten onpa ihan hyvä syy olla kotona piilossa kun tuolla taas ihmiset
rymyää pitkin maita ja mantuja pitäen virkavallan kiireisenä.Iteasiassa
se on kai La mut jotkut sankarit vissii alottelee jo tänään sen rymyämisen.

Huomasin taas tänä aamuna kahvia keittäessäni ja tuijotellessa omiin
ajatuksiini uppoutuneena ikkunasta ulos, että on kuitenkin hienoa olla
elossa.Olen päättänyt alkaa rakastaa jokaista päivää toi se sitten mitä
vaan tullessaan.Tuntuu ettei minua enää voi mikään lannistaa vaikka
kuinka yritetään säännöllisin väliajoin ja joskus ihan arvaamatta.

Voikaa tekin paremmin ja nautitaan kesästä! <3 

XOXO
Anskuli ;)

lauantai 24. toukokuuta 2014

Coma White

Tähän aikaan ylhäällä,en vaans aanut enää unta mielessä on niin paljon
kaikenlaista "ehkä sä oot just niitä ihmisii jotka vain ovat mieleltään
kovin aktiivisia" no aijaa?

Kuitenkin on menty taas tätä vuoristoratarallia tunteiden kanssa
ääripäästä ääripäähän.Milloin sydäntäsärkevää surua yhden asian
kanssa joka nyt kuuluu jo menneisyyteen ja sitäkin on niin vaikea
hyväksyä jotenkin.Että sitä tuntemaasi ihmistä ei enää ole.
Kaikki vain haihtuvat lopulta,katoavat meidän keskuudestamme.
Enkä nyt välttämättä tarkoita edes kuolemaa,mutta aika lähelle se
tämäkin asia natsaa kun rupee miettimään.

Olen surrut,vihannut,säälinyt yksin kunnes on pystynyt asiasta
juttelemaan ystävän kanssa joka myöskin menetti kyseisen ihmisen.
Hän tosin yritti vain lohduttaa enemmän minua koska minulla ei ole
niin ennen ollut kokemusta tämän kaltaisesta asiasta.

On vain itse kuolemalle menetettyjä tapauksia ja ne ovat yhtä
sydäntäsärkevää mutta tämäkin on melkein jo sinnepäin,minusta kun
joku joka oli joskus sinulle niin rakas,sekoaa lopullisesti ja viettää
loppuelämänsä poissa vapaudesta.On vain pakko mennä taas päivä
kerrallaan tässäkin asiassa eteenpäin ei ole muuta keinoa.

Äsken oli ihanaa olla viileässä kesäaamusiessa säässä haistella
tuoksuja ja kuunnella lintujen laulua aamukahvin kera ja vain istua
ja olla ja miettiä sitä,miten hienoo elämä on kuitenkin näinä kaikkine
kauneuksineen,ja tulin surulliseksi kun ajattelin taas miten jotkut
kuitenkin haluavat heittää elämänsä hukkaan ja olla vain sekaisin.
Mutta tiedän,ei se enää ole omissa käsissä kun ne vie niin mukanaan.




~There's something cold and blank behind her smile
  She's standing on an overpass in a miracle mile

"you were from a perfect world
a world that threw me away today
today to run away"


A pill to make you numb
A pill to make you dumb
A pill to make you anybody else
but all the drugs int this world
won't safe her from herself

Her mouth was an empty cut
and she was waiting to fall
Just bleeding like a polaroid
lost all her dolls


"you were from a perfect world
a world that threw me away today
today to run away"... ~


xoxo
anskuli























sunnuntai 18. toukokuuta 2014

People change when time just goes by...

Aika muuttuu,ihmiset muuttuu sen mukana vai muuttuvatko?Entä jos kaikki
onkin vain jonkinlaista teatteria? "en ollut silloin minä" vai niin miksi en
vieläkään tuohon voi uskoa vaikka itsedkin olen tehnyt virheitä silti sattuu
edelleen kun joidenkin huulilta kuulee tuon lauseen ja sitä miettii miksi
sitten teit minulle niin,satutit  etkä pyytänyt edes anteeksi?
Ei olisi pitänyt tehdä sitä tätä tuota mutta kun!

En tiedä oli vain pakko tulla pienessä ahdistuspäissäni tänne purkamaan
vaikka ei olisikaan muuta kuin vain valittamista.Turha kai sitä enää sit on
itkeä kun maito on jo nurin.Mutta kun miksi sattuu kun on jonkun menettänyt
miksi silti sattuu kun olisi tahtonut olla ystävä mutta itse ei jaksanut ja oletti
kaiken taas niin loistavasti väärin.Ihmissuhteet,varmaan oikeesti yks maailman
vaikeimpia asioita ikinä mut,niin säälittävää kuin se onkin piti tänne tulla koska
muuten se pyörii kokoajan päässä pyörii se kuitenkin jokatapauksessa aikansa
kunnes joko unohdan sen taas hetkeksi kunnes se taas antaa aihetta muistut-
taa itsestään...


Tänään tuntunut taas että mennään hurlumhei näiden tunteiden kanssa.
Tekisi mieli luovuttaa ja olla menemättä huomenna tunnille mutta al-
kaa konstit loppua jo kesken.Okei välillä ne on kyllä olleet ihan tottakin
mutta välistä taasen täyttä paskaa kun ei vaan jaksa niin ei.Mutta kui-
tenkin tänään on huomannut että kaikki on hyvin,paremmin kuin
esim vuosi takaperin.Olen ihan eri ihminen joten kai minäkin nyt
sit voin sanoa että en ollut silloin minä ihan täysin,olin sekaisin
vaikka ainahan minä kyllä olen mutta meni kyllä liikaa överiksikin :(

Väsyttää,vaikka kahvin juuri join,pitäisi alkaa kerrata huomisen tunnin
tehtäviä,kiinnostaisi kuin kilo paskaa,nimittäin 2 viikkpoa vielä vaikka
olisi niin jo valmis kesälaitumelle nukkumaan,sekoilee,riehuu,kännäämään eiku...
Nojoo kaikkee totakin mut iisisti hyvän maun rajoissa.


Mittari näyttää jo reippaasti yli +20 huomenna +26 ja minua hirvittää mennä
siinä helteessä kouluun.Onneksi kyydillä mutta siitä huolimatta.Kuitenkin on
aivan huikeeta et kesä lopulta tuli,vaikka kroppa onkin ollut ihmeen sekaisin
ja kipeänä ja flunssassa ja migreenissä ja ties missä sitä on oltu koska nämä
lämpöasteet on viimeaikoine heitelleet tyyliin +5/+22 niin onko se nyt sit
tavallaan ihmekään.

Festarit kutsuvat myöskin tänä vuonna ensikuussa pääsee irrottelemaan
oikein kunnolla, tuskin maltan odottaa ja on rahaakin jemmassa mukavasti
tuli kerrottua vanhuksillekin suunniotelmista ja sain heti ratsuväkeä
tukemaan minua taloudellisesti suunnitelmissani pitää vähän hauskaa
ystävien kanssa.Olen kuulemma ansainnut sen "kun sinulla nyt on
ollut vähän vaikeeta" lauseen kera ja minä silmät suurina ihmetyk-
säni miettimässä kuulenko minä harhoja vai oonko edes hereillä ja
kohta herään ja tämä onkin vain unta mutta ei.

Koulua pitäisi puristaa vielä,ensi vuosi,syksy.Sit en tiedä mitä teen
en todellakaan kesä tulee olemaan niin kavereiden kanssa riehumista
ja murusen kanssa olemista että oksat pois ja voimia kerätessä.
Olisi tuolla muutama hyvä tiiliskivikin oottamassa lukijaansa
sadepäivien varalle...

Josko pian saan taas kuulla ukkosen pauketta ja kesäsateen rauhallista
ropinaa? <3


XoXo
Anskuli <3 





























keskiviikko 14. toukokuuta 2014

Do you wanna live forever?

Kuuntelen hiljaisuutta vaikka ulkona luonto riehuu ja sade paiskautuu ikkunaan.
Voin kerrankin vain olla ja hengittää tuntematta ahdistusta,Kuitenkin tämäkin
on vain ohimenevää.Kaikkihan elämässä on.Mutta entäs jos saisi valita ettei
olisikaan?Haluaisiko sitä sitten kuitenkaan elää ikuisesti?

Jännä että myöhään heränneenä kuitenkin ajatukset vilistää noinkin
syvällä.Sade saa jotenkin alakuloiseksi nykyään ja uppudun yhä
syvemmälle ajatuksiini.

Nytkin tekee mieli kahvia ja vain istua keittiön pöydän päällä ja tuijottaa
ulos ja odottaa.Kummallinen olo ja jotenkin myös tyyni,odottava.
Ihankuin en olisi kokenut tätä koskaan ennen.Kun tuntuu että sisällä
on jatkuvasti ollut jos jonkinlainen myrsky ja nyt tuntuu että se
vihdoinkin alkaa loppua.Vai onko tämä vain haave vai onko
oikeasti tämä kaikki vihdoin lähtemässä minusta ja irrottamassa rautaiset otteensa.

Aivan kuin löytäsi ulospääsyn tästä kaikesta kun on ollut vuosia tässä
pimeydessä ja se valo tunnelin päässä on nyt niin lähellä.

Ainakin tänään on hyvä olla ja turvallinenkin vaikka vielä viime yönä
ahdistuin mutta en suostunut antamaan sille periksi vaan jossainvälissä
sitten nukahdin,kuunnellen hiljaisuutta ja ulkona piiskaavaa sadetta.

Joko minä saan vihdoinkin rauhan?

XoXo
Anskuli

perjantai 9. toukokuuta 2014

Levoton tuhkimo

Vihan tilalle on nykyään tullut sääli tiettyjen ihmisten ja asioiden kohdalla.
Suru on lähtenyt jo muille maille vierahille mutta ahdistus tykkää minussa
silti asua ja toisinaan muistuttaa olemassa olostaan mutta vain hyvn varovasti.
Varsinkin kun se huomaa että en pelkää sitä tunnetta enää en suostu sen
kaadettavaksi vaan se itse on kutistunut mitättömäksi ainakin melkein.

Ennen se oli juurikin toisin päin kun pelon varjot muuttuivat niin että
saatoin melkein koskettaa niitä,niin pahasti ne hallitsivat minua,
kunnes ratsuväen saapuessa terapia & lääkitys & rakkaiden tuki ja ymmärrys
pelot alkoivat kutistua kun ne huomasi,etten enää pelännyt ja ollut yksin, vaan
olikin voimia ajaa ne pois ensin ratsuväen kera ja nyt jo yksin!

Siksi nykyään pystyn ajattelemaan ennen niin vastenmielisiä
ihmisiä ja kuitenkin,vihan tilalle on tullut nykyään sääli.
Mikä tavallaan vähän ihmetyttää ja tavallaan taas ei.
Ehkä minun on jo aikakin jatkaa eteenpäin..
vähitellen?

3 viikkoa enää sitten alkaisi kesäloma!
Ei kyllä tunnu koin kesälle kun sää tuntuu olevan yhtä sekaisin kuin seinäkello
"lunta elokuussa ja kun pitää miettiä laittaako ohut toppatakki vai nahkatakki
on tämäkin!" kommenttien kera.Ja kerran kun kerkesi jo iloita että melkein tarkeni
jo ilman takkia.On tosissaan suomikelit parhaimmillaan koskaan tiedä mitä seuraavaksi
tulee.Tavallaan ähän sama juttu elämässä.

Viimeiset rutistukset olisi muttakun tuntuu ettei vois vittujakaan enää kiinnostaa
koko koulu ja mieli huutaa jo armoa.vaan menin jo sopimaan kuitenkin teoria-
tentin siinä toivossa että vielä pitäisivät minut sisällä ensi vuoden ja kattoo
sitten.Tavallaan olisin niin valmis päättämään tuon jo tavallaan taas haluaisi
olla hullu ja kokeilla rajojaan mihin asti todella oikeasti pääsisin,pystyisin.

Ja kahviakin hurahti nyt jo 2 kupillista että hörps ja kukuin jo puol 9 maita
ylhäällä.Tää on taas niin tätä tämän nukkumisen kanssa,vaikka onneksi uusi
patja jeesaa selän kannalta ja saa edes vähän paremmin nukuttua mutta silti.
Kun tähän sais jonninäkösen järkevän rytminkin.Vaikka kuulemma on ihmisiä
jotka vain ovat tällaisia.Hyvin aktiivisia mieleltään ja nukkumiset mennee sen
takia miten sattuu,mene ja tiedä sitten.Ei kyllä enää yhtään lisää lääkkeitä
ainakaan haluaisi tähän lähinnä nukahtamiseen.

Mieleni tekisi laittaa jokin hyvä leffa pyörimään sadepäivän kunniaksi
ja unenpöpperössä soitettuani äidille lupasin käydä mutta en taida jaksaa
nähdä tänään ketään muuta kuin murusta kun taas omatuntoni huutaa minua
suorastaan vaatii minua pianon ääreen,kyllä en ole vieläkään jaksanut
aloittaa ja omatunto jaksaa siitä messuta.Ite kun olisi jo niin valmis
kesälaitumille <3

XoXo
Anskuli <3  










































maanantai 28. huhtikuuta 2014

Nothing really matters love is all we need

Kohta on jo vappu.Aika menee nii hurjan nopeesti eteenpäin.
Aamupuuron ja kahvin tuoksun lomassa ajatukset risteilevät päässäni
yhtä pahasti kuin Helsigin pahin ruuhka enkä edes tiedä miten paha 
sekin on nykyään olen vain kuullut juttuja siitä mutta en keksinyt
oikein muutakaan tapaa kuvailla mitä mielessä liikkuu.
Liikkuu ja tavallaan taas ei liiku,ikään kuin jää jumittamaan.
Ihan kuin liikenneruuhkassakin käy kun jonotetaan.

Tällähetkellä tuntuu kaikki niin isolta kysymysmerkiltä,että on
melkein kuin olisi tyhjän päällä.Taas ollaan siinä kuuluisassa
tienviitassa valitsemassa.Mennäkö oikeaan vai vasempaan
suuntaan.Kumpa joku osaisi näyttää minulle merkin!
ajattelen malttamattomana ja istahdan odottamaan
tyypillisesti keskelle tietä eihän täällä ketään näy 
ja toivoen että ehkä ne asiat tässä ajan kanssa ratkeavat
näin on tarkoitus nyt istut siinä odottamassa kunnes
tiedät mitä pitää tehdä.
Tavallaan jo tiedän mutta tavallaan taas en siksipä odotan.

Kuitenkin kaksi asiaa on aivan varmaa,opiskelu edelleen
ja rakkaat ympärillä ja kesä tulossa ja festarit ja toipuminen.
Tavallaan pohdin,mitä muuta sitä ihminen oikeastaan edes tarvitsee?
Ja samaan aikaan mieleni eksyy unelmoimaan mahdottomia. 

Puissa on hiirenkorvia ja eilen tarkeni melkein jo ilman takkia
koko viikonlopun on tarennut <3 <3 <3

En ole niin Madonna-fani mutta jotkut sen biisit kyllä kolahtaa
kuten tämä <3


..~" I Realize
That nobody wins
Something is ending
and something begins

Nothing takes the past away
like the future
nothing makes the darkness go
like the light

you're shelter from the storm
give me comfort in your arms" ~

XoXo
Anskuli <3 


















sunnuntai 20. huhtikuuta 2014

Suru on kunniavieras

Olen aina jotenkin tiennyt,että minussa on patoutunutta surua,pelkoa,vihaa
mutta en vain osaa käsitellä sitä ilmeisesti riittävän hyvin että se lähtisi minusta
joku kaunis päivä kokonaan pois.Jotenkin sitä karttaa sitä niin kauan kuin vain suinkin
voi,mutta nyt,ahdistuksen ja superkuuman aallon myötä hikoillessani aloin pohtia
ja muistella aikaa taaksepäin.

Tavallaanhan tämä on sitä askartelua itsensä kans  mutta mikässen parempaa
kuin vain saada kirjoitettua se jonnekin ylös.
Kirjoittaminen on aina mulle ollut se henkireikä heti musiiikin jälkeen.
Ilman niitä' kahta,en luultavasti olisi tässä vaan suljetulla tod.näköisesti.

En taaskaan saa unta vaikka väsyttäisi ihan hulluna kun tämä
päivä oli sosialisointia veljen perheen kanssa ja syömistä ja kaikki tämä kuitenkin
uuvuttaa.Silti oli pakko päästä purkamaan tätä pääparkaa taas kun tuntuu että se oikein
ylikuormittuu ja sormet ei meinaa ajatustahdin vauhdissa pysyä mukana.

Viha.Se on aihe jota ajattelin tässä yrittää parhaani mukaan edes vähäsen raottaa.
Se on minussa asunut varmaan niin kauan kuin saatan vain muistaa.En vain oikein
tahdo kunnolla muistaa,milloin se sisälleni muutti.Ehkä sillä sekunnilla kun olen
tarpeeksi nähnyt mitä päihteet tekevät sun rakkaillesi ja mitä ne saavat tekemään
ja sitten se häpeä teoista joita ei toinen tahdo edes myöntää vaan mielummin vaan
unohtaa/ ja tai sitten korvaa sen jollakin mukavalla jutulla.Kyllähän se pienenä
toki tepsikin mutei enää kun mitä isommaksi kasvoin ja aloin itsekin tajuamaan
oikeasti missä mennään.

Se on kuin helkkarin iso ja musta möykky sisälläni ja tuntuu ettei se koskaan
sieltä sisältä lähde.Sama on pelon ja kaiken negatiivisuuden kanssa ainakin
itselläni.Kerran ne tuli kutsumatta sisään ja eivät ihan helpolla varmasti ole
sinusta pois lähdössäkään!

Silti yritän itse löytää keinoja ajaa ne pois etteivät enää edes kasvaisi liian isoksi
ja en pystyisi hallitsemaan niitä.Joskus tulee kyllä tilanteita jolloin saatan tiuskahtaa
jotakin älytöntä ja kadun sitä samantien tai hermostun jostakin,sama juttu.Tuntuu että negatiivisuuden "demonit" yrittävät tulla kaikin keinoin minusta pihalle.Nytkin tuntuu
tavallaan kuin kirjoittaisi kuin riivattu,nopeaa tahtia ja tekstiä tulee taukoamatta
Että tämä fiilis on nyt vain saatava ulos minusta,edes vähän kerrallaan enkä voi
enää enkä halua enää antautua sille!

Toisekseen vihasta on hirveän vaikeaa puhua tai saatika edes jopa kirjoittaa.
Yksi varmaan vaikeimpia aiheita käsitellä ja kun se on minussa niin helvetin
tiukassa.Miksi?Kaikkea sit' kohtaan mitä on nähnyt ja kokenut elämässään.
Miksi sitten kannan sitä yhä mukanani no voi kun tietäisin vastauksen ja sen
miten sanoa vihalle adios amigo! tekisin sen heti!Siihen asti on vain oltava
ja purettava tätä edes tänne ja mahdollisimman moneen paikkaan kuin vain voi.

Sitä myöskin suree samalla.Kun tätä kirjoittaa ja Vartiaisen sanoin,
suru on kunniavieras.Ja jotenkin,nyt kun luin nuo lyriikat läpi se
pysäytti ajattelemaan ja jotenkin tuo kaikki on niin totta.Miten
totta se voikaan olla!Minussa on monta vierasta siis yöpymässä
ja ilmeisesti hyvinkin pitkään kunnes toisin sanon.

Suren,kun en muuta osaa.Vihaan,koska en muuta kykene tekemään
vaikka haluaisin kuinka kovasti.Pelkään,ehkä myöskin sitä onnellisuutta
ja menetystä ja elämää sitten kun suru ja viha ovat kaikonneet eivät varmaan
ehkä koskaan ihan täysin mutta kuitenkin.Ja tilalle tulisi anteeksianto.

Osaltaan se on kyllä tullut,osaltaan taas on vielä hyvin vaikeaa.
Kuin se anteeksianto olisi se takarivin tyttö,hiljaisin ja oudoin,
jollainen itsekin olin ettei sitä haluta leikkiin mukaan,ei tutustua
eikä kysyä mitään koska liian erillainen koska pelko esti ja sitten
ajan myötä tilalle syntyi viha ja lopuksi suru.

Ja suuri kysymys,miksi?
Tiedän että kaikella on tarkoituksensa,tai uskon siis niin,mutta silti
sitä jaksaa aina miettiä; miksi? Ehkä minun ei kuulu koskaan tietää
vastausta,ehkä tämä on vain elämän karu tapa opettaa ja itseni
löydettävä keinot selviytyä kunnes voin hyvästellä pelon,vihan,
ja surun mutei kuitenkaan kokonaan vain joksikin aikaa.
Ehkä se aika ei ole ihan vielä mutta lähempänä kuin aavistankaan.


xoxo
anskuli










































torstai 17. huhtikuuta 2014

Hetken tie on kevyt

Eilisen Game Of Thronesin tuoreiden jaksojen,viininmakuisen
ja myöhemmin oluen sekä Venäjä-puheista kiivaaseen ego-katastrofi-
ihmiskunta-väittelyihin  kyllästyneenä,on ihanaa kuunnella hetki vain
hiljaisuutta ja kaupungilla katsella ihmisten hyörinää tulevan pyhäinpäivän
ajatukset kintereillään.

Ihmetellä miten hyvää joku Tosca-kakunpala vaniljakastikkeessa voi olla ja miten
vastapäätä olevan pöydän noin kuukauden vanha vauva oli niin pieni ja avuton ja söpö
kunnes se herttaisuus ja söpöys vaihtui seuraavan vilkaisun myötä kun äitiparka sai
puklaukset selkäänsä pikkuiseltaan.

Rauhallisen kävelyn ja hiljaisuuden päässäni ja hengittämiseen keskittymisen
katkaisi vain kun jostain alkoi kuulua  "..ja sieluni sä liitä,nyt äänes kuorohon..."
ja hopeinen moottoripyörä ajella huristeli kaikessa rauhassa päätään kääntyvien
ihmisten katseiden ohitse tuntuen vähät välittävän selkäänsä saavista katseistaan ja
päiden pudisteluista.

Itseäni lähinnä alkoi jotenkin ahdistaa kyseinen ja puistattaa
sillä sekunnilla ja kättä haparoiden toisen käteen piti alkaa taas kaikki alusta,
harmistuneena siinä että tuo hullu tuli ja pilasi hengitysharjoitukseni ja nyt,
se sitten vielä jäi soimaan päähän ja ahdistus ajoi minut kirjoittamaan vaikka
ulkokuori esittikin kanssaihmisille, että kaikki on hyvin,vaikka itsestä tuntui
että olisi voinut vaikka nakata kivellä kys motoristia päähän että tuo virsi
loppuisi.

Huomiota ainakin todellakin sai,minulta jos kysytään ehkä turhankin
liikaa ja ihmettelyjen myötä kävelimme rauhalliseen paikkaan sankarihautuu-
maalle jossa oli onneksi ihanan hiljaista ja kaupungin möly jäi taka-alalle
ja huokaisin.Kaikenlaisia sitä onkin liikkeellä ja porukassa tuli ihmeteltyä
virkavallan tekemättömyyttä moiselle.

Onneksi tuolta kohta on tulossa turva ja saan tämän kaiken maailman
hullutukset unohtaa vaikka käteni tärisevät vähän vieläkin ja jostakin
tuo lapsikuoron laulama virsi laukaisi pienen ahdistuksen päälle,
ja yrittää nyt pilata näin loistavasti menneen päiväni.Pitäneen
ilmeisesti ajaa se pois musiikin avulla tai muulla aktiviteetilla
ja antaa rauhallisuuden taas tulla takaisin,joka livahti kuin
salamana "sängyn alle" takaisin.

Loma on kuitenkin onneksi aluillaan ja on ihanaa vain ollut olla
eikä ressata koulujuttuja yhtään vaikka ne tykkäävätkin kovasti
takaraivossa muistuttaa olemassaolostaan.

Hetken tie on kevyt kaksin kulkea... <3

XoXo
Anskuli





















lauantai 12. huhtikuuta 2014

Don't Fear The Reaper

Viikonloppu ja saisi nukkua pitkään ja nukuinkin mutta silti kuitenkin heräsin
ja vilkaisin kännykän kelloa joka oli koska on viikonloppu,ei arki,ihan liian
vähän.Näköjään aika hyvin jokatapauksessa jääny toi lääkerytmi päälle kun tän
paskan on taas alottanu.On tässä kohta jo reilu kk niitä popsittu kiltisti mutta
en vaan ole jaksanut asiasta pahemmin mainita.

Tänään ois vähän pakko alkaa tehä koulujuttuja mielellään jo valmiiksi ettei
huomenna ja ma-aamuna ku tarvitsisi vain kerrata ja sitten alkaisi pääsiäisloma
ja saa hetkeksi "unohtaa" olevansa mukaopiskelija.Pääsiäisenä oli tarkoitus
ainakin toivon mukaan olla vaan tuon murusen kanssa kun näkeminen ollu
nyt vähän mitä on kiitos sen taloyhtiön jo parisen kk kestävän kattorempan.

Noh tietyissä asioissahan on kuitenkin ihan hyvä,ettei mikään kestä ikuisesti
ja tavallaan,en tiedä mikä siinä oli mutta jotenkin eilen lukiessa Luukkasen
Kuolemaa ei ole-kirjaa tulöi jotenkin kevyempi olo.En oikein osaa selittää
miksi,ehkä vihdoin kai vähän edes tajusin että pelkään taas ihan turhaa ja
fiksuna likkana vihdoin sen aloin pikkuhiljaa tajuta.Kuullostaa vähän
hölmöltä joo tiietään.Mut kai sekin on parempi kun ei millonkaan?
Opettelen vaan nauttimaan päivästä kerrallaan,ja yritän olla huolehtimatta
liikaa tulevaisuudesta.Juuh,helpommin sanottu kuin tehty mut kyl mä
ainakin kovasti yritän.

Pienistä onnistumisen asioista osaan olla ylpeä,kun on taas kuitenkin
uskaltanut tehdä asioita itsekseen,kuten kävellä pihalla yksin ja
vanhempien kanssa nyt jo kahvilla keskustassa ja olla hermostumatta
joka ikinen kerta kun kävelee kadulla.Ehkä mä sit tarvitsen tosiaan
vielä apua näistä vaikka katsoinkin tuossa Yle Teemalta yks ilta
dokumentin ahdisutneisuushäiriöstä-käsittelevää dokkaria josta
kyl valitettavasti tiesin joe tukäteeen olevat asiat mitä siinä
puhuttiin että lääkkeet olisivat vain markkinarako,mutta silti
sitä itsekin tässä vaan kiltisti popsitaan,nice.

Tosin terapeuttini ehdotti minulle viimeksi että menisin syksyllä
johonkin jännitys-ryhmään ja lupasin jo suostua siihen.Alkaa tuntua
et kaikki mahdollinen apu pliis haluun parantua tästä! ja samalla sitten
kuitenkin yrittää viettää arkea tämän kanssa sulassa sovussa.

On jännä,että syöpiin yms on kuulemma tehty joku läpimurtojuttu
yllättäen jenkeissä jos en väärin muista,mutta kun maailmassa on
varmaan en yhtään yllättyisi! ehkä kohta jo samanverran paniikki/
ahdistuneisuushäiriöön sairastuneita niin siihen ei ole keksitty mitään
ihme poppakonstia syöt va kiltisti koko elämäsi näitä,voi tulla vähän
sivuvaikutuksia mut pääasia et me saadaan rahaa,vitut susta
ja sun ongelmista muahaha!
 Oho hups.

Joopa joo,oli vaan vähän pakko avautua tästäkin :P
Ja juu ihan tarkotuksellakin tavallaan harhaanjohtava otsikko...
vai onko? ;)


XoXo
Anskuli <3  



















tiistai 8. huhtikuuta 2014

Riding against the wind

Synttäritkin oli ja meni.Oikeastaan mitään erikoisempaa ei ole sattunut kuin
että kesä vain lähenee ja lähenee ja päivä päivältä on lämipimämpää,ihanaa!
Sitä tavallisent ylsää arkea,koulua,opiskelujen kanssa "tuskailua",noin 3-4h
päivässä reenaamista mikä on ihan naurettavan lyhyt aika ajatellen miksikä
itse haluaisin tulla.Mutta kiitos selkävikani, en vain yksinkertaisesti pysty
istumaan enempää,saatika sitten myöskin kädet tottakai väsyvät.

Nyt taasen reenaus on ollut jossain ihan muualla,hoidan siis vaan ne
pakolliset soittoläksyt ja teoriatehtävät ja niitäkin on jostakin syystä
ihan pirun vaikea aloittaa tekemään,vaikka terapian työntäessä minulle
pitkästä aikaa kyselylomakkeita päivittääkseen tilanteeni,hieman
kaduttaa,että myönsin siinä kohtaan,kun piti ympyröidä Tehtävien
aloittaminen vaatii minulta suunnattomia ponnistuksia,myönsin
ettei niin ollut.Noh tavallaan ei ole ja tavallaan on.Kaikki on niin
"somassa" ristiriidassa keskenään että itsekin on ihan pihalla jotenkin.
Ei sitä fiilistä oikein osaa selittää.

Enkä oikein jaksakaan koska hypittyäni tänä aamuna 6.30 ylös
ja pyörittyä hetki lääkärin,apteekin ja terapian läpi täytyy
tunnustaa että on aika naatti meno ja mietin vieläkin päikkäreille
menemistä,vaikka tuossa juuri kahvikupposen tyhjensinkin.

Huomenna onneksi pääsee taas Shiatsuun,kivut ovat nimittäin
osittain palanneet mutta onneksi eivät niin kovina kuitenkaan
kiitos aktiivisen hieronnan ja yritän myös aktiivisesti venytellä
vaikka sitä pitäisi tehdä joka päivä.

Tuntuu,että kaikkea pitäisi tehdä joka päivä,harjoitellakin väsymättä
jotta olisi joskus jotakin,mutta miksi?No tietysti siksi että se olisi eräänlainen
"palkinto" sitten joskun kun saa joltakulta vähän "kovemmalta"ihailemaltaan tyypiltä
kehuja,kai sitä on niin säälittävä että haluaa niitä hemmetin kehuja.

OIkein suorastaan kerjää niitä.
Olen kyllä huomannut että joskus kyselen murultakin hölmöjä juttuja kuin että
olenko sinusta nätti edes ja tottakai hän vastaa myöntävästi vaikka pääni huutaa
että valehtelee saisi varmasti kauniimmankin tyttöystävän kuin tällaisen
akneihoisen sekopään,joka kerjää huomaamattaan ja toisaalta tiedostaenkin 
kehuja,no mitä muuta sinä odotat ihmiseltä jota on kiusattu koko
peruskoulun ajoin ja ylä-aste oli se pahin helvetti?

Ehkä tätäkään ei ymmärrä kuin korkeintaan kohtalotoverit jollakin
tasolla.Tai sitten ei.Kuitenkin,pohdin,milloin saa levätä,milloin saa
vain olla?Kun pitää joka päivä tehdä jotakin suorittaa jotakin jotta
muut olisivat tyytyväisiä.Ja jos tänään ja huomenna pidän vapaata
ja alotan kouluhommat vasta loppuviikosta,tulee huono-omatunto
kiusaamaan ja huutamaan miten saamaton paskakasa minä olen
enkä ansaitse yhtään mitään tässä elämässä.Joskus taas toivon että
kumoa niin sanottuja "vaihtopäitä" olisi olemassa.Olisi niin kätevää
olla joskus edes joku muu kuin minä ja ajatukseni.Pitää "lomaa"
itestään,tavallaan.

XoXo
Anskuli <3 


Ps.Jotenkin tämä biisi kuvaa näitä päiviä mitä tässä on ollut,vaikka onkin
idolini Laihon synttärit tänään,ajattelin kuitenkin laittaa tämän,koska
muistuttaa tavallaan kesästäkin ja kaikesta mitä päässä pyöriny viime
aikoina.Toivottavasti tekin tykästytte!Ja joo Bred on kyl söötti ja komee,
tykkään :) <3
















maanantai 31. maaliskuuta 2014

Kevättä kohti

Jooh elossa ollaan kuitenkin,on vain ollut hieman taukoa tämänkin suhteen
ja ihan kaiken suhteen.Tänään taas arkia stui kuvioihin 2 viikon romahduksesta
toipumisen jälkeen.Eli ilmeisesti nyt mentiin rytinällä sitten sinne pohjalle eikä
oikein tuolta ajalta ole edes  pahemmin mitään kerrottavaa kuin että käytännössä
asuin vanhemmilla,makasin sängyssä ja söin lääkkeiden kera rauhoittavia ja voin
pahoin,siinä meni minun 2 viikkoa näin lyhyesti kerrottuna.

Takapakki tuli paha sellainen,lääkäriin terapian kautta aika ja lääkkeiden alotus näillä
mennään nyt sitten.Olot on ollut ihan hirveät mutta nyt luojan kiitos ne ovat alkaneet
hellittämään mutta positiivisin uutinen tässä on kuitenkin se,että olen uskaltanut
alkaa tekemään asioita itse!En enää tarvitse saattajaa mihinkään,no okei ruokakauppa
on vielä edessä mutta vanhempien luokse menen jo aivan yksin.Takaisin menon kanssa
on vielä vähän niin ja näin mutta eihän sen pitäisi edes olla.Naurettavaa!Ja tavallaan taas
olo on vielä vähäsen kuin sillä pelästyneellä kissanpennulla joka ei suostu tulemaan ulos
sängyn alta.Mutta minäpä tulin jo edes puoliksi kuitenkin!Joidenkin asioiden suhteen vain
ilmeisesti vielä pujahdan sinne takaisin.

Synttärit,huomenna.Perjantaina tarkotus ois jotakin kekkereiden tapaista järjestää.
Hurjaa.Vetää aina niin sanattomaksi kun aika menee niin siivillä että välillä ihan hirvittää.
Tuntikin meni odotettua paremmin tänään,jopa opeki ihmetteli asiaa ja innostui siinä sitten kyselemään olisinko minä valmis kohta puoliin jo 2 tason tenttiä suorittamaan,osissa mutta kuitenkin.Konserttiakin olisi tulossa ilmeisesti vielä ennenkuin se laskee minut
kesälaitumelle  joten tässä tuntuu menevän asiat taas pyrähdyksellä eteenpäin.

Tuntuu et ois vähän tuota itseluottamustakin löytyny jostain kummasta lisää
ja niin,tottakai noi keväiset aurinkoiset päivät ovat muistuttamassa kun tuolla
loikkii vasta sulanneen maan päällä ja aurinkokin laskee mailleen vasta 7kan jälkeen.
Minä olen tästä kaikesta aivan innoissani,rakastan kesää ja yöttömiä öitä <3
Ja rakastan myöskin kevättä,se on tavallaan kaiken uuden alkua.

Mutta juuh ei nyt ollutkaan tämän kummempaa asiaa,päivä kerrallaan
noustu tästä romahduksesta ja kahvikupponen tunnin jälkeen kun kotiin
pääsin teki hyvää.Taas on kuitenkin usko tähän kaikkeen alkanut pikkuhiljaa
tulla takaisin.Kyllä minä tästäkin vielä nousen!

XOXO
Anskuli



















sunnuntai 9. maaliskuuta 2014

Scream from silence

Tekee mieli taas vaan itkeä tätä elämän epäreiluutta ihan joka asiassa.
Ja tiedän että olen säälittävä ihmisrietale,joka jaksaa vain valittaa kun
on paha olla ja tulee tänne valittamaan.Toisinaan tekisi mieli lopettaa
kaikki.Just nyt tähän.

Siinäpähän sitten kaikki näkisivät ja ehkä vihdoinkin ymmärtäisivät kun
pääsisivät lukemaan kirjoituksiani.
Niitä ahdistavia sanoja ja tunteita jotka niin mestarillisesti olen
osannut vuosikausia piilottaa eikä kenelläkään ollut hajuakaan.
Ja nyt sitten tuntuu,että kaikki räjähtää käsiin tulee ulos väkisin
ja itse en tiedä mitä tehdä.Vain äyskin muille ja yksin ollessani
itken.Kaikki on yhtä kaaosta ja minä vain itken kun en muuta osaa.

En osaa muuta kuin itkeä yksin pahaa oloa pois,senhän minä
olen aina osannut tehdä ja tottunut siihen tekemään,kukaan ei
näe sen kovan kuoren alle jonka olen itselleni vuosien saatossa
kovalla työllä rakentanut.Ja nyt kun sinne enemmänkin kuin 1
ihminen pääsee näkemään vähitellen,minä ahdistun ja olen
suorastaan kauhuissani ja toisaalta taas helpottunut ja toivon
kuuta taivaalta siinä samalla,että minuakin ymmärrettäisiin.
Ehkä minun kohtaloni on sitten vain olla tämä,väärinymmärretty.

Ja jos joku tulisikin minulta kysymään millälailla olen väärinymmärretty
vastaisin ettet kuitenkaan ymmärtäisi.Eihän tämäkään auta asiaa mutta
minkäs teet,kun et osaa muuta.

Juuri kun sai kiinni taas siitä positiivisuuden punaisesta langasta, kadotan sen.
Juuri kun on saamassa voimia lisää tuntuu että ne menevät samantien aina löytyy
jotakin uskomatonta,mitä jännittää,pelätä.Eikä kukaan ymmärrä edes tätäkään,
miten voimia kuluttavaa touhua tämä on henkisellä tasolla ja miten väsynyt on.
Putoan tähän samaan saatanan olotilaan aina vain uudestaan ja uudestaan.

xoxo
anskuli

torstai 27. helmikuuta 2014

Wasting The Dawn

Menneisyyden haamut ovat olleet seurassani luvattoman paljon aina tähän päivään asti.
Aion a siihenkin päivään asti kun tämä paniikki/ahdistuneisuushelvetti alkoi kun menin
ja halusin typeränä kurkottaa unelmaani,jotakin hienoa niin olisi saada soittaa ihmisille wau!
Luoja paratkoon,Nyt tuo "unelma" tuntuu taas niin kaukaiselta saavuttaa liekös aavutan sitä
ikinä en tiedä.Tuntuu vain että elämäni on ollut tähänkin asti vain pelkkää selviytymistä ja
minun pitäisi olla vahva ja kuulemma olenkin mutta miksi en itse tunne niin vaan
paskan marjat.

Olen joutunut tahtomattani tilanteisiin joita en soisi kenellekään,tiedän mitä on tulla
nöyryytetyksi ihmisten edessä kun kaikki vain nauravat ja sinä voisit haihtua sillä
sekunnilla maan rakoon esitelmää pitäessäsi ja yrität pinnistää äänesi kuuluville,
kun luokan "kingi" karjuu ettei kuulu ja itse piipitän sen läpi opettajan millään
puuttumatta edes asiaan.

Tiedän mille se tuntuu kun kaikkien keskellä sinun takkisi ryöstetään ja poljetaam
mutalammikkoon ja joudut valehtelemaan vanhemmillesi mitä oikeasti oli käynyt.
Tiedän mille tuntuu taas etsiä varastettua takkiaan että pääsisi kotiin itku kurkussa
kun ulkona sataa eikä uskalla ohittaa sitä hiton porttia jossa kiusaajat ovat tupakalla
ja ikäänkuin odottavat minua jotta menisin ohi ja sen takia jouduin keksimään aina
pidemmän reitin jotta säästyisin edes kotiin mennessä solvailuilta,huudoilta ja
kivien heittämiseltä sekä talvisin lumipallojen.

Tiedän mitä on olla menemättä kouluun koska pelottaa mennä sinne,
vaan mielummin anttilan toptenosastolle aamuisin kun sinne helvettiin tai koulupäivän
päätteeksi itkeä itsensä uneen huoneessaan kenenkään tietämättä miten paha on olla.
Tiedän mitä on tulla viimeisenä valituksi,kun ei pysty vaan muut joutuvat tekemään
asian puolestasi ja se sitten opettajien tietämättä jälkikäteen kostetaan kiusaamalla jotenkin,syrjimällä,kuiskimalla,haukkumalla vajakiksi.

Tiedän mitä on olla yksin maailmassa menettää 2 ihmistä itsemurhalle ja syyttää
siitä itseään kun ei voinut auttaa vaan oli liian kaukana jotta voisi auttaa ja sai
vain viestin että on löydetty kuolleena,löydetty kuolleena.Tiedän mitä on itsensä
syyttely ja istenvä viilteleminen asian takia.Arvet ovat vieläkin olemassa käsissäni.
Tiedän mitä on nähdä kun ystävä tapattaa itsensä huumeisiin minun voidessani
tehdä mitään asialle tiedän mitä on olla välirikossa ja tiedän mitä on tulla petetyksi
ja selkään puukottajaksi.

Tiedän mitä on kuunnella pimeässä,piilossa luurit korvilla vanhempien riitoja
kun toinen humalluspäissään ei ymmärrä tilannetta tiedän mitä on paeta
omaa isää,tiedän mitä luottamuksen menettäminen on,tiedän mille tuntuu
kun ei ole ketään kuka tietäisi, miten asiat itsellä on on vain toivonut
että se joskus loppuisi.Loppuihan se,nyt tilatte tuli uusi helvetti, mutta
en osaa sanoa kumpi on pahempi.

Se että pelkään kaikkea,ja ahdistun kaikesta vaiko tuo mitä olen kokenut.
Saatika sitten tähän päälle vielä äidin syöpä,johon se meinasi kuolla 
hoitovirheen takia en ala yks.kohtaisemmin kuvailemaan,
syöpälääkkeiden sivuvaikutuksesta johtuva lonkkaleikkaus ja nyt kaikki tuo
on takana ja hälläkin pitäisi olla asiat hyvin.
Minulla pitäisi olla asiat hyvin kaiken tuon kokeman paskan jälkeen.


Tiedän mitä on kun tuntee olevansa ei toivottu,kukaan ei halua
olen hyödytön luuseri enkä mikään suosittu en kaunis en mitään.
Siltikin tässä vain olen kaikesta tuosta huolimatta ja tiedän on
pahemminkin asiat joillakin ja voisi olla minullakin ja minulla on.
Tiedän mitä on olla sairas,lääkäreiden koekaniini harvinaisuuden
takia tiedän kaiken tämän.Elämän kauneudesta minulla on vain
aavistus.

xoxo
anskuli

~ ..But you can't turn back the time
it always gonna wait on the line

Some may wish never to be born
wastin' the dawn
like a rose growin' from the Christ's thorn
Wasting the Dawn ¨~
















keskiviikko 26. helmikuuta 2014

Life & Darkness III

Olen viimeaikoina paennut,paennut ja vain paennut.
Tuntuu etten tahdo kohdata voimakkaita tuneitani koska en osaa käsitellä niitä ilman
että romahdan täysin ja olen yksin eikä se onnistu että siinä vieressä olisi joku muu.
Tuntuu että on tämän kanssa iavan yksin.Fiktion maailma on ollut enemmän kuin
tuki ja turva,ystäväni hädän hetkellä,yön pimeydessäkin,kellon ajasta riippumatta.

Vaikka tiedän että on tahoja joille voisin soittaa tai mennä vaikka keskellä yötä
en vain viitsi koska olen liian ylpeä myöntämään että nyt romahdan jos en pääse
kotoa pois ja ihmiset huolehstuisivat vain entisestään.Viime yö oli juuri sellainen
kunnes uupumus suorastaan pakotti kehoni ja mieleni nukahtamaan kun se ensin
oli hetken aikaa vain hengitellyt ja kuunnellut rauhallista bambuhuilun säveliä ja
olin turvassa pimeydessä tietäen ettei kukaan nähnyt kun olin romahtamisen
partaalla.

Päiväkirjani täyttyi liian pitkästä aikaa liian raskaista ja synkistä
mietteistäni ainakin 8 sivullisen verran olisi tullut enemmänkin mutta
kirjoitin siihen asti vain kunnes käteni oli turta ja kipeä ja voimaton
jaksamaan puristamaan mustekynää hyppysissään.

Nytkin olen vain paennut fiktion maailmaan,takaisin kirjan pariin mitä
tein eilenkin ja olen hieman saanut edes lomaa eilisistä tunteistani,vaikka
kahvista huolimatta väsymys painaa taakkana harteilla.Kevät on itseasiassa
ainoa valonpilkahdus,tämä pitkä ja kylmä,pimeä loputon talvi alkaa vihdoin
väistyä ja mieleni tekisi romahtaa itkemään ilosta ja helpotuksesta,se on ohi.

Ja samaan aikaan harmittelen hirveästi kun eilinen terapeuttini soitti ja perui
silloisen tapaamsien ja nyt se menee taas pitkälle ajan päähän.Ja se harmittaa
ja ahdistaa ja on ahdistanut aivan kaikki.Loma alkoi onneksi mutta aivan
kaikki muu mikä tässä ympärillä pyörii on ahdistavaa ja todella sekavaa.
Tuntuu että olisi paljon enemmänkin sanottavaa ja kerrottavaa,muka
kaikkea kivaa sattunut mukamas kaikkea ihan huippua jonka pitäisi
kirjoittaa vain siksi että muistaisi.

Kun lueskelin vanhoja juttja eilen
päiväkirjastani kauhistuin kun en muistanut kuin hämärästi menneet vuodet.
Kaikki on mennyt niin sumun peitossa etten muista kuin hämärästi jotakin
jos paljon sitäkään.Ja tavallaan on taas sellainen ihan sama-olo.Olen valmis
lakkaamaan pelkäämästä ihan koko ajan ilman syytä.

Mutta en ole kai valmis vielä ihan siihenkään kun en tiedä keinoja miten päästä
pois tästä valheiden verkosta.Valheiden verkosta että kaikki olisi niin pirun pelottavaa
ja ahdistavaa kokoajan enkä osaa muusta kirjoittaakaan kuin tästä.Surullista.
Mutta kai tämäkin on vain ajanjakso mikä pitää käsitellä ja kirjoittaa jonnekin
ja unohtaa taas iäksi.

Onneksi kuitenkin tuon kaiken harmauden ja loskan keskeltä ruoho on
alkanut hieman pilkottamaan ja lumet sulamaan ja ei enää ole niin
tavattoman liukasta että on pitänyt olla jo senkin takia saattaja
mukana kun on joutunut tuolla liikkumaan.Ja nyt tuntuu aurinkokin
yrittävän kurkkia pilvien lomasta,toivottavasti se paistaisi pian jo
jatkuvasti.Olen tästä pimeydestä,varsinkin henkilökohtaisesta
sellaisesta saanut tarpeekseni.

Kevät on yleensä kaiken uuden alku pitkän ja pimeän talven
jälkeen kun pursuaa uutta elämää.Ehkä myös minussakin ja saan
taas voimaa.

xoxo
anskuli




















torstai 20. helmikuuta 2014

Sekametelisoppa

Muutamaan kertaan on tullut ajatus että mitähän järkeä tätäkään on pitää täällä enää edes yllä
mutta sitten taas kuitenkin mietin että ehkä tämäkin on vain hyvä paikka purkautua eikä minua
ees haittaa sekään vaikei kukaan tätä seuraisikaan,ihan sama.Tämä on minun pieni ahdistuksen-
purkamis,paikkani,pakopaikkani,tästä kylmästä ja liiankin julmasta maailmasta kuin mitä se
toisinaan osaa itsestään näyttää.

Päivät vain menevät,Olympialaisten huumaa,onneksi sekin loppuu kohta ei ehkä ihan
toista kk putkeen heti jaksaisi koska kohta liene alkavat taas MM-kisat paitti jos me
jollain ihmeen konstilla voitetaan jonkivärinen Olympiamitalli,niin tämäkin maa menee
totaalisen sekaisin taas muutamaksi viikoksi,eikä uutisissa varmaankaan muusta puhu-
takkaan,kuin,kuinka Suomi sitä tätä tuota,niin että alkaa nähdä punaista ja menee hermot.
Joo ihan kiva vaikka voitetaan,tai vaikkaei voitettaisikaan,se on silti kuitenkin vain lätkää
VAIN urheilua hyvä ihme,eikä mikään sermmoinen asia,että maailma nyt kohta ihan
varmasti suistuu pois radaltaan jos ei väh.pronssia tule!Voi luoja.

Vaikka tosin taitoluistelua olen tykännyt kyllä katsoa ja lumilautailua sen lätkänkin
ohella,mutta karmaiseva pettymys oli tupla-annoksena itselle kun aina ne
lempiurheilijat ovat taasen poista pelistä ja varmaan kohta lopettavatkin,
eikä enää heistäkään oikein saa ammettua itselleen sitä tsemppausta ja
onnistumista ja uskomista itteensä päälle vaikeina aikoina,kun usko omaan tekemiseen
itseensä ja kaikkeen on ollut horjumassa hyvinkin uhkaavasti.

Päivät ovat menneet eteenpäin,nyt on ollut taas hieman vaikeampi päivä,
itkuinen,itseensä pettynyt päivä,olen sentään edes jaksanut ottaa koulukirjat esiin
ja tehdä hetki tehtäviä, vaikka opettajani yritti minulle viime tunnilla toitottaakin
etten nyt vain väsähtäisi kun pääsin jo nyt taas hyvään alkuun!
Ja minä vain ajattelin että edes joku uskoo minuun,tai ainakin selvästi haluaa uskoa
vaikei välttämättä aivan täysin tilannettani ymmärräkään,silti kuitenkin,ehkä joskus
vähän raaemmallakin tavalla potkii  minua persuksille kun minä olisin jo luovuttamassa
leikin kesken, koska välistä vain tuntuu,että anteeksi kaikille että olen olemassa,miksi en
voinut vaan lakata olemasta silloin joskus pienenä,kaikille olisi ollut niin vain helpompaa
nytkin tämä elämä kuin vain kestää minua.

Tämä vuosi on ollut todellinen koettelmus kaikilla tavoin,tuntuu ettei se koettelemus lopu
ikinä,varsinkaan  nyt viimeisen 2kk ajan olen ollut pimeimmässä paikassa kuin ikinä,en,
en ehkä kuitenkaan ole ajatellut mitään että tekisin itselleni jotakin vaikka välillä on käynyt
mielessä,mutta en vain kykene siihen että tekisin niin kaikille läheisilleni,eritoten vanhemmil-
leni ja rakkaalleni,jättäisin heideät yksin.Vaikka tuntuu että minä se vasta olenkin ollut viime-
aikoina kovin yksin vaikka ympärilläni olisin ihmisiä,mutta kun ne ovat ymmärtämättömiä
sieluja,miten voisi ede wskuvitellakaan että he edes ymmärtäisivät.Tämä päivä on ollut
hyvin terapeuttinen päivä myös,olen kirjoittanut monelle taholle tänään,tuntuu että sisältäni
aivan kuin kumpuaisi koko ajan tekstiä,mutta silti tuntuu taasen että kaikki on jo sanottu
ja siltikin huomaan että olen umpikujassa tämänkin asian kanssa ja elämänikin suhteen
aivan kaiken suhteen.Tuntuu etten riitä tietyille tahoille vain sellaisenaan,minun pitäisi
olla jokin super-ihminen ja pitää kaikki ihmiset tyytyväisinä ja olla vain se iki-ihana
ja harmiton persoonani.

Miten minä jaksan mukamas olla kun minua ei ymmärrettä,
ei edes haluta tietää asioistani ei edes haluta yrittääkään ymmärtää.Eikä tilannetta
auta sekään että toisinaan myöskin ollut kuolemanpelko taas päivittäin läsnä.
Varsinkin iltaisin,kun makaan pimeässä peiton alla hetken silmät kiinni,ikäänkuin
säikähdän hereille ja tunteeseen että herrajumala,jonakin päivänä minunkin sydäm-
meni lakkaa lyömästä ja sitten,minua ei enää ole.Niin naurettavalta kuin s ekuullos-
taakin mutta säikähdän.Tänään säikähdin kun olin vanhemmilla ja isä vain ilmestyi
ääneti keittiöön hihkaisten vaine ttä semmosta ja minä pomppasin tuoliltani ja naurahdin
hermostuneena että hui ku säikähdin.Minusta on tullut hirveän säikky,olen huomannut.

Kerrottakoot nyt sitten tänne,että minulla oli lääkitys,lopetin ne,en jaksanut sitä rumbaa
koska koin etteivät ne auttaneet minua mitenkään,eikä tästä kukaan muu tiedä
kuin lähimmät ystäväni ja rakas joka on ollut minulla suurena tukena,nytkin laittoi
viestiä ja kyseli miten menee vaikka hänellä on ystävä kylässä ja minä aloin itkeä
kun joku välittää.Päiväkirjaan en ole jaksanut edes raapustella aikoihin mitään,
vaikka sellaisenkin kyllä omistan,olen vain jotenkin tottunut napouttelemaan
näppäimistöllä sujuvaa tahtia,tuntuu kuin ehkä minusta olisi jotain pikakirjoittajan
ainesta mutta en nyt tiedä.

Kaikki on vain taas niin sekaisin mutta tavallaan taas umpikujassa ja tullut
tavallaan vähnä rytinällä takaisin päin tämän 2 kk aikana.
Todellinen sekametelisoppa ja tämän kaiken keskellä yritän vain rämpiä
ja nähdä asiassa kuin asiassa aina se valoisampi puoli.Kaikkea nyt on
vain ollut aivan liikaa meneillään,breikkiä tässä olen vetämässäkin,onneksi
kohta myöskin koulunkin puolelta kun alkaa hiihtoloma.

Kevät tule jo <3

xoxo
Anskuli

























perjantai 7. helmikuuta 2014

Long Lost To Where No Pathway Goes

Päätöksiä,takapakkia, mulla on nyt vähän tämmöinen luomisvimma menossa-
hätäheittoja,kunnes jo samantien kadun että edes laukaisin sen ääneen kun on vain
olo,että haluaisi täksi päiväksi kun kukaan ei kuitenkaan tule käymään, vain käpertyä
tähän turvalliseen pesäänsä ja katsoa ajan kuluksi kaikkea hömppää,muusta maailmasta
piittaamatta.Ja samaan aikaan taas toivoisi että joku tulisi ja voisi avata muutaman oluen
ja jauhaa ja parantaa maailmaa.Loppujen lopuksi kuitenkin taas palaa siihen yhteen
kysymykseen kuten aina,miksi?
Kaikki tuntuu taas niin järjettömältä ja turhalta että tekee mieli vain itkeä kun tajuaa
miten rajallista tämä kaikki on ja se ettei millään kuitenkaan sittenkään ole mitään väliä
vaikka mitä tekisikin ja vaikka mistä haaveilisi.

Siltikin,sitä kuitenkin tahtoo tehdä ja haaveilla,ehkä vain omaksi ilokseen ja myöskin
muiden vaikei sillä loppupeleissä mitään merkitystä olekaan.Joskus sekin unohtuu ja
kuihtuu tomuna tuulen mukana,viimeistään kun ihmisten aika alkaa olla ohi joskus
silloin,kun itsestä on enää muisto vain jos sitäkään.Ja se kaikki ahdistaa joskus
niin mielettömästi ettei sitä edes voi sanoin kuvailla.

Pohdin paljon tällaisia asioita mutta tiedän ettei se suremalla siitä parane.
Sitä kuitenkin yrittää opetella nauttimaan niistä elämän pienistä ja vähän isommistakin
hetkistä päivä kerrallaan ja kun päivän päättyessä suljen silmäni,kiitän,en tiedä
ketä tai mitä,mutta kuitenkin kiitän aina siitä päivästä,ihan vain sillä perusteella
että on saanut olla olemassa vaikka kuinka olisi paskakin päivä takana.
Ehkä siitä kannattaa tehdä se oma haarniskansa,oman vahvuutensa,
kääntää negatiivinen posiviitiseksi ja hymyillä kaikesta siitä positiivisesta mitä on
ja on saanut aikaan.


Pääni on vielä ihan uninen ja tyhjä juotuani vasta puolikahvikupillista ja onnistuin
paahtoleivätkin melkein käräyttämään pilalle mutta yritän silti ettei mikään pilaisi
tätä päivääni.vaikka yksinkin olisin tänään.Ei kai se nyt niin kamala asia kuitenkaan ole?
Viikonloppuja kaikille! <3


XoXo
Anskuli <3 


















torstai 30. tammikuuta 2014

Ristiriitoja

Päivät ovat tuntuneet toistavan samaa tiettyä kaavaa,nukun,kun herään,keitän kahvit
ja menen hetkeksi netin ihmeelliseen maailmaan katsomaan mitä sinne kuuluu ja myös
maailmalle,lukemaan uutisia aamukahvin tuoksun lomassa,pelaan ja vain olen.
Päivät vain menevät ja joskus tuntuu että pitäisi saavuttaa enemmän,pitäisi olla
jo jotakin mitä on vain omissa unelmissaan/haaveissaan jotain suurta jotain
että kun aika jättäisi,olisi sitten ihmisten muistissa minusta jotakin muutakin
kuin nämä blogin tekstit.

Toisaalta taasen olen tähänkin "vauhtiin" ihan tyytyväinen ajatuksella
ehtiihän sitäkin vielä huomenna roomaakaan rakennettu tyyliin päivässä,
mutta sitten taas toisaalta tulee se kauhee hätä ja huoli et mitä jos mä
heitänkin tätä kokoajan vain hukkaan ja tulee se pelkäämäni päivä etten
olekaan tehnyt asioiden eteen mitään ja on jo liian myöhäistä.

Voin kyllä sanoa että mitä sitten olisi pitänyt tehdä toisin kun on jo tavallaan
tehnyt kaiken sen,mihin on vain pystynyt ja tavallaan sitä samalla myöskin tekee.
Ja onko elämä sittenkin kuitenkin samanlaista myöskin 20 vuoden päästä.
Kun minä jo haaveilen ja elän niissä ja turhaudun kun todellisuus tulee päin
naamaa sanomaan ettet sinä ikinä pääse tuohon pisteeseen pystyt ehkä
tulemaan puolitiehen mutta saattaa loppua aika kesken.Ja toisaalta taas
en jaksa edes pelätä tulevaisuutta mutta pelkään siltikin.Joka päivä se
takaraivossa kummittelee mutta yritän olla kuin sitä ei olisi vaikka se
on väistämätöntä.

On pitkän aikaa tuntunut sille että opiskelen oikeaa alaa ja haluan tätä
toisaalta taasen olen ollut niin naurettavan epävarma itsestäni ja siitä
mitä minä tahtoisin elämässäni,kun välistä tulee väkisinkin mieleen
se pelottavan tuttu kysymys,oliko tämä tässä?

Tätäkö tämä minun loppuelämäni nyt sitten tulee olemaan kun
ehdin jo toivoa että minua odottaisi jokin "palkinto" parempaan elämään
vaikeuksien kautta mutta silti tuntuu etttei mikään muu ole muuttunut kuin
vain se että olen päässyt omilleni,ja ihmiset jotka menneisyydessäni
suorastaan tekivät elämästäni helvetin ja käsittämättömän pitkän
piinan, pääsin heistä eroon ja olen kokenut etteivät kaikki ole pahoja,
koen tavallaan siltikin tulleeni petetyksi elämän suhteen.

Mitä iloa enää on jäljellä?Entä odotuksia ja elämyksiä?
Minä kun niin toivoisin että niitäkin kuitenkin vielä tulisi ja paljon.
Turhauttavaa vain että päivät vain kuluvat enkä saa tehtyä yhtään
mitään enempää vaikka haluaisinkin.En vieläkään vain tiedä
haluanko sitä riittävän tarpeeksi ja mitä pitäisi tehdä toisin.
On vain kasa kysymyksiä joihin ei ole vastauksia kuin ehkä
joskus ajan kanssa, taas kerran.


xoxo
Anskuli 














tiistai 21. tammikuuta 2014

you only live once

Tämä päivä olikin päinvastainen kuin mitä jännäsin.
Oikeastaan ihan mukavakin jopa ja ehkä sallin itselleni olla siitä jopa hieman ylpeä
että lähdin kiireettömästi ja ehdin vielä vanhempieni pihassa katsella puita ja kaunista
talvimaisemaa, ja hengittää kylmää pakkashuurteista ilmaa sisääni.Sinä pienenä het-
kenä jotenkin tunsin olevani edes sen pienen hetken verran vapaa kaikesta ja
lähetin hymyn taivaalle ja auringolle aivan kaikelle ajatellen tahdon kokea tuota
lisää!

Tunti meni myöskin mukavan leppoisissa merkeissä mutta ennen sitä se pieni
jännittyneisyydentunne yritti tulla ja pilata päiväni mutta en vain antanut sen tapahtua
vaan tein niinkuin ennenkin hengittelin ja autolle kävelin äidin kanssa ihan vain kaikessa
rauhassa ja ihasteltiin ympärillä olevaa lumista talvimaisemaa.Harmillista vain ettei
tuohon kameraan ole pattereita juuri nyt olisi ollut mukava räpsiä tännekin noita
komeita lumisia maisemia,kun kännykkää en viitsinyt enkä jaksanut kaivaa taskusta
koska kaikki keskittyminen meni rauhassa pysymiseen ja hengittämiseen ja selvisin!

Tämä on vain nyt tätä minun hehkuttamistani ja purkautumistani vaikeista asioista
joiden kanssa tarpoa ja olen onnellinen siitä että tänään se oli taas hitusen helpompaa
kuin viime kerralla.Tuntuu että sitä olisi enemmän ja enemmän helpompaa ja 
tavallaan mietin myös jo salaa sitäkin,koska tulee se uusi romahdus niinkuin
viime viikolla kävi kun näytti että kaikki menee aivan liian hyvin tämän kanssa.
Mutta ehkä on vain turha miettiä kaikkea tuollaista mutta se vapauden tunteen pystyn
yhä vieläkin muistamaan,koska se oli niin voimakas.Ja tuntuu vieläkin upealta sitä
muistella.

Tämä päivä on muutenkin ollut melkoisen  positiivinen kuin mitä nyt yleensä nämä
maanantait ovat,yllätyin siitä jopa itsekin.Kun olen tänään kiherrellyt kofeiinipäissäni
FB-ystävälle ja naureskellut jos olen tehnyt tyhmyyksiä,kuten todella tajunnut 
kuitenkin niin yksinkertaisia asioita mutta sillä hetkellä niin mieltäräjäyttäviä 
juttuja että silloin tunsin itseni ihan maailman idiooteimmaksi,tai kun keitin 
kahvin mutta meinasin unohtaa sen jäähtymään pannuun ymymym,
mutta semmoisia ettei niille voi kuin nauraa.

Kello repii jo taas "huomisen" puolta eli uutta päivänalkua itseasiassa ja minua ei
väsytä taaskaan lainkaan.Saa nähdä monelta alan nukkumaan kun on taas nämä
unirytmit vähän mitä ovat.Mutta jotenkin se ei haittaa edes,koska kuitenkin on
suht.koht onnistunut päivä takana ja teki mieli tännekin kirjoittaa siitä jotakin ja
purkaa fiilistä.

Take Care!

XOXO
Anskuli <3 





















maanantai 20. tammikuuta 2014

An eye for an eye

Puolentunnin päsätä se alkaisi taas,uusi viikko ja uudet kujeet.
Ja minua jännittää ihan hirveesti.Ja toisaalta taas on ettei jännitä yhtään
ja on huoleton olo,mutta kuinkahan mahtaa taas käydä aamulla kun herään
pohtimaan uskallanko keittää kahvia,jos uskallan juon sen hitaasti,
yritän olla missään hötkyilemättä ja hätäilemättäja ajattelematta
varsinkaan sitä että tuonne pitää raas pakkaseen ja kylmään mennä.

Toivon että edes aurinko paistaisi huomenna vaikka kauhunvallassa jo
tänä iltana katselin pakkasennusteita.Kivat -20 ois tulossa ainakin
just huomiselle.Onneksi vanhempien kyydillä pääsen kouluun ja
takaisin mutta silti jännittää ja en yhtään ymmärrä että mikä.
Tavallaan ihan kaikki.

Miten selviin sinne,ja takaisin,aivan kuin kaikki olisi vain jatkuvaa vitun
selviytymistä ja sitkun olen sen tehnyt tulen kotiin aivan uupuneena henkisesti
koska taas siitä päivästä on selvitty ilman että minä olen joutunut minkäänlaiseen
pakokauhunvaltaan ja olen vain keskittynyt olennaiseen eli hengittämiseen ja siihen
että minä kyllä pärjään koska muutkin ajatukseen.
Tai niin ainakin haluaisin ajatella,muutkinhan tuonne joutuu menemään ja
ihan hyvin ovat selvinneet sieltä,ehkä kauppaankin ja sitten
takaisin,miksi en siis minäkin voisi?

Miksi en minäkin voisi niinkuin ennen selvisinkin ennenkuin tämä kaikki paska
tuli mun niskaan ja putosin sinne pimeyteen joka onnyt hallinnut mun elämää
tähän päivään asti ja yritän vain taistella tieni läpi,päivästä toiseen varsinkin
asioissa jotka ovat niin arkea ja "helppoa" kuin olla ja osaa.

Torstaina mulle tuli sellainen olo pitkään aikaan että meen vaikka se on mun
viimeinen tekoni-meiningillä terapiaan vaikka tiesin että kohtaus poli tulossa
mutta päätin katsoa sitä silmästä silmään ja mietin matkan aikana vain jotakin
muuta vaikka autoonkin istuessani ilmoitin voivani hieman huonosti mutta mennään
nyt silti.Onneksi äiti tajusi heti mikä on ja ei ollut kuitenkaan kiire niin ehti hyvin
siinä hengitellä rauhassa ja vain olla.Silti kun tuttu piha alkoi tulla vastaan sydän
hakkasi ja tuntui että pyörryn ihan minä hetkenä hyvönsä menin vain silti hammasta
purren.

Terapiassa onneksi rauhotuin mutta olikin myöskin asiaa niin paljon että
ihan yllätyin kuin vain puhua pälpätin eikä sanomisestani ollut tulla loppua.
Siltikin siellä helpotti,tuntui että se "paine" helpotti mun mahassa ja onneksi
taojoogasin hetken ennen lähtöä,sekin auttoi osaltaan katsomaan tilannetta
silmästä silmään ja olemaan rohkea. -kun kuitenkin sain purkaa juuri sillähetkellä
olevat ne isot asiat pois mieltä painamasta.

Mutta sitten kun tuli lähtö,se alkoi taas heti kun kerkesin hissiin.
Minä silti päätin että noniin,samallalailla kuin tänne tulinkin,menet.ja hengität
et ajattele muuta ja aloin vain pohtia mitä olen Taijissa oppinut hengitys-
tekniikoita ja niitä aloin sitten tehdä perässä ja kävellä.Kun autoon pääsin takaisin minä
ihan tärisin,käteni tärisi mutta en halunnut antaa periksi ja kaivaa sitä rauhoittavaa sieltä
takin taskusta,ne kun ovat minulla mukana aina ja joka paikassa mutta olen kyllästynyt
niihin,olen kyllästynyt tähän paskaan mikä hallitse minua, ja minä päätin että katson sitä
tai ainakin yritän silmästä silmään ja kohtaan sen vaikka mikä olisi, koska en ole
kuitenkaan tähänkään asti kuollut niin tehdessäni.

Tuli nyt hieman suurempi avautumisen tarve joten oli pakko tulla tekemään postaus asiasta
joka rajoittaa elämääni mutta minussa on alkanut herätä taisteltutahto kys asiaa vastaan.
En tiedä onko tämä sit typerää vai ei mutta sen tiedän ainakin,että pelkojensa kohtaaminen
ei ainakaan kuolemaksi ole kun vain vielä oppisin käsittelemään sitä tunnetta miksi se on
ja mitä se on ja mitä tehdä sille.

Tiedän että nämä ovat pitkiä prosesseja kuitenkin,
kumpa vain monet tietäisivät minkälaista helvettiä tämä kuitenkin on joka ikinen
päivä itsensä kanssa kamppaillessa ja kuinka uuvuttavaa se on.Tiedän,että en
kuitenkaan yksin ole,silti tuntuu että kuitenkin olen.Olen silti päättänyt nousta
tästäkin suosta vaikka nyt takapakkia tulikin,kuulemma kuuluu asiaan.
Olenhan minä loppujen lopuksi elämäni aikana selvinnyt tiukemmistakin tilanteista,
miksi en siis voisi selvitä ihan hyvin tästäkin.

Take Care!!

XoXo
Anskuli <3


















sunnuntai 12. tammikuuta 2014

Where have you been?where are u going to, 'cause I wanna go with you

Näin tämäkin loma lähenee loppuaan.Kauhulla tavallaan taas odotan Ma.ta
tavallaan taas huokaisen helpotuksesta että tämä joutavana olo ja myöhään
nukkuminenkin loppuu koska sitähän tämä lomalla olo on ollut

Mutta se,mistä olen erityisen ylpeä on se,että olen kerrankin ottanut loman
ihan vain lomana.Jos ei lasketa sitä että on ollut henkisesti vaikeampi
ajanjakso,niskat kipeänä ja viikonlopun bändireissun jäljiltä saldona
on turhautuneita ihmisiä.

Kerännyt voimia,nukkunut yli 10-tuntisia yöunia ja kiireettömiä aamuja,
saaden juoda aamukahvini aivan rauhassa ilman hötkyilyjä ja puhtaiden
sukkien etsimistä,taikka koulutehtävien hätäpäissään katselua että kaikki
on tehty ja kerrata ne vielä ettei ole ihan pihalla kun tunnille menee.
Silti tuntuu että jaksanko tätä enää mitenkä kauan.Ehkä vielä sinnittelen
tuon kakkostason tentin läpi ja katson sitten.

Haukkasinko sittenkin ihan liian ison palan koska taas jossakin se motivaatio
on ihan muualla kuin siellä missä sen pitäisi olla.
Ja tiedän taas että ihmiset ympärilläni alkavat noooh älä nyt ressaa kyllä se siitä
rallatukset,tsemppaavien hymyjen ja halausten kanssa kun taas minun tekisi mieli
toisinaan vain itkeä ja lyyä hanskat tiskiin todeten että ehkä jahtaan liian suurta
unelmaa.Helppohan se on toisten huudella kun ette arvaakaan mitä itse joutuu
"kestämään" valtavan stressipaineen alla.Ja minä kun luulin että loma olisi
auttanut tuohon ja tavallaan auttoikin kunnes Ma kurkkii jo nurkan takana.

Pitäisikö minun sitten vain muuttaa joskus jonnekin erakoksi ja alkaa
julkaista romaaneja katkeruuspäissäni siitä ettei minusta ehkä tullutkaan sitä
mistä minä olin aina haaveillut.Juuri tämä on inhottava tunne;vähän kaikessa
ollaan nyt taas valintojen äärellä ja siinä kuuluisassa tienhaarassa ja pitäisi valita
kummalle polulle lähteä jatkamaan vai miettiä mitä tässä haluaa.
Kun tietäisin senkin.

xoxo
anskuli

lauantai 4. tammikuuta 2014

Henkilökohtainen helvetti

Ehkä hieman valehtelin viime postauksessani kun sanoin että voisin vihdoin
aloittaa puhtaalta pöydältä aivan kaiken kanssa.Noh en nyt ihan aivan kaiken
mutta suurimmalta osaltani.Olo on kuin olisi putkahtanut tämän kanssa hyvin
suureen,keskelle labyrinttia,joka muistuttaa ihan samankaltaista kuin siinä
Hohdon leffassakin olevaa,ahdistavaa,korkeaa ja aavistuksen ahdistavan
myrkynvihreä.Ainoana erona on vain se että sen leffan hahmot löysivät
sieltä ulospääsyn,minä yhä hapuilen hädissäni sitä.

Miettinyt koska ihmeessä tämä oikein loppuu,joskushan sen on kuitenkin
loputtava joskushan se keino löytyy?Päästä pois tästä olotilasta ja
peloistaan,alkaa elää ja mennä ja olla niinkuin muut.
Olla "normaali".

Vaikkakin ahdistuneisuushäiriöön, kyllä se on nyt lievennetty diagnoosini 
ei kuulemma ole muuta keinoa kuin vain kohdata ne asiat,tähän asti elämäni
on ollut vain selviytymistä päivästä toiseen ja tuntuu että varsinkin nyt on
pudonnut ihan huomaamattaan takaisin pari kertaa syvemmälle, kuin mihin
luulin päässeeni.

Lähemmäksi sitä tunnelin valoa ja sitten ahdistuneisuushäiriön mörkö huomaa
että yritän karata ja lähtee ääneti perääni ja kiskaisee minut syvemmälle kunnes
lamaannun pelosta enkä edes uskalla taistella sitä vastaan vaan tärisen ja itken
hiljaa paikoillani ja pelot ovat tyytyväisiä.

Tämä kuullostaa aika erikoiselta tavalta kuvailla sitä mitä tunnen ja
koen,mutta asia on näin.Toinen vaihtoehto olisi se Liisa Ihmemaassa-
kuvaus mutta tuo mörköjuttu kuvaa jotenkin paljon enempi minua
itseään ja se etten osaa vieläkään muuta kuin vain juosta vaikka
luulin osaavani jo paljon ties muutakin.Tuntuu että tämä erä on
taaskerran hävitty ja minä jäin nuolemaan näppejäni peloissani.

Silti kuiskaan kyynelsilmin hiljaa pimeyteen toivoen että
joku kuulisi avunhuutoni; miksi tämä ei lopu.

xoxo
anskuli