torstai 30. tammikuuta 2014

Ristiriitoja

Päivät ovat tuntuneet toistavan samaa tiettyä kaavaa,nukun,kun herään,keitän kahvit
ja menen hetkeksi netin ihmeelliseen maailmaan katsomaan mitä sinne kuuluu ja myös
maailmalle,lukemaan uutisia aamukahvin tuoksun lomassa,pelaan ja vain olen.
Päivät vain menevät ja joskus tuntuu että pitäisi saavuttaa enemmän,pitäisi olla
jo jotakin mitä on vain omissa unelmissaan/haaveissaan jotain suurta jotain
että kun aika jättäisi,olisi sitten ihmisten muistissa minusta jotakin muutakin
kuin nämä blogin tekstit.

Toisaalta taasen olen tähänkin "vauhtiin" ihan tyytyväinen ajatuksella
ehtiihän sitäkin vielä huomenna roomaakaan rakennettu tyyliin päivässä,
mutta sitten taas toisaalta tulee se kauhee hätä ja huoli et mitä jos mä
heitänkin tätä kokoajan vain hukkaan ja tulee se pelkäämäni päivä etten
olekaan tehnyt asioiden eteen mitään ja on jo liian myöhäistä.

Voin kyllä sanoa että mitä sitten olisi pitänyt tehdä toisin kun on jo tavallaan
tehnyt kaiken sen,mihin on vain pystynyt ja tavallaan sitä samalla myöskin tekee.
Ja onko elämä sittenkin kuitenkin samanlaista myöskin 20 vuoden päästä.
Kun minä jo haaveilen ja elän niissä ja turhaudun kun todellisuus tulee päin
naamaa sanomaan ettet sinä ikinä pääse tuohon pisteeseen pystyt ehkä
tulemaan puolitiehen mutta saattaa loppua aika kesken.Ja toisaalta taas
en jaksa edes pelätä tulevaisuutta mutta pelkään siltikin.Joka päivä se
takaraivossa kummittelee mutta yritän olla kuin sitä ei olisi vaikka se
on väistämätöntä.

On pitkän aikaa tuntunut sille että opiskelen oikeaa alaa ja haluan tätä
toisaalta taasen olen ollut niin naurettavan epävarma itsestäni ja siitä
mitä minä tahtoisin elämässäni,kun välistä tulee väkisinkin mieleen
se pelottavan tuttu kysymys,oliko tämä tässä?

Tätäkö tämä minun loppuelämäni nyt sitten tulee olemaan kun
ehdin jo toivoa että minua odottaisi jokin "palkinto" parempaan elämään
vaikeuksien kautta mutta silti tuntuu etttei mikään muu ole muuttunut kuin
vain se että olen päässyt omilleni,ja ihmiset jotka menneisyydessäni
suorastaan tekivät elämästäni helvetin ja käsittämättömän pitkän
piinan, pääsin heistä eroon ja olen kokenut etteivät kaikki ole pahoja,
koen tavallaan siltikin tulleeni petetyksi elämän suhteen.

Mitä iloa enää on jäljellä?Entä odotuksia ja elämyksiä?
Minä kun niin toivoisin että niitäkin kuitenkin vielä tulisi ja paljon.
Turhauttavaa vain että päivät vain kuluvat enkä saa tehtyä yhtään
mitään enempää vaikka haluaisinkin.En vieläkään vain tiedä
haluanko sitä riittävän tarpeeksi ja mitä pitäisi tehdä toisin.
On vain kasa kysymyksiä joihin ei ole vastauksia kuin ehkä
joskus ajan kanssa, taas kerran.


xoxo
Anskuli 














tiistai 21. tammikuuta 2014

you only live once

Tämä päivä olikin päinvastainen kuin mitä jännäsin.
Oikeastaan ihan mukavakin jopa ja ehkä sallin itselleni olla siitä jopa hieman ylpeä
että lähdin kiireettömästi ja ehdin vielä vanhempieni pihassa katsella puita ja kaunista
talvimaisemaa, ja hengittää kylmää pakkashuurteista ilmaa sisääni.Sinä pienenä het-
kenä jotenkin tunsin olevani edes sen pienen hetken verran vapaa kaikesta ja
lähetin hymyn taivaalle ja auringolle aivan kaikelle ajatellen tahdon kokea tuota
lisää!

Tunti meni myöskin mukavan leppoisissa merkeissä mutta ennen sitä se pieni
jännittyneisyydentunne yritti tulla ja pilata päiväni mutta en vain antanut sen tapahtua
vaan tein niinkuin ennenkin hengittelin ja autolle kävelin äidin kanssa ihan vain kaikessa
rauhassa ja ihasteltiin ympärillä olevaa lumista talvimaisemaa.Harmillista vain ettei
tuohon kameraan ole pattereita juuri nyt olisi ollut mukava räpsiä tännekin noita
komeita lumisia maisemia,kun kännykkää en viitsinyt enkä jaksanut kaivaa taskusta
koska kaikki keskittyminen meni rauhassa pysymiseen ja hengittämiseen ja selvisin!

Tämä on vain nyt tätä minun hehkuttamistani ja purkautumistani vaikeista asioista
joiden kanssa tarpoa ja olen onnellinen siitä että tänään se oli taas hitusen helpompaa
kuin viime kerralla.Tuntuu että sitä olisi enemmän ja enemmän helpompaa ja 
tavallaan mietin myös jo salaa sitäkin,koska tulee se uusi romahdus niinkuin
viime viikolla kävi kun näytti että kaikki menee aivan liian hyvin tämän kanssa.
Mutta ehkä on vain turha miettiä kaikkea tuollaista mutta se vapauden tunteen pystyn
yhä vieläkin muistamaan,koska se oli niin voimakas.Ja tuntuu vieläkin upealta sitä
muistella.

Tämä päivä on muutenkin ollut melkoisen  positiivinen kuin mitä nyt yleensä nämä
maanantait ovat,yllätyin siitä jopa itsekin.Kun olen tänään kiherrellyt kofeiinipäissäni
FB-ystävälle ja naureskellut jos olen tehnyt tyhmyyksiä,kuten todella tajunnut 
kuitenkin niin yksinkertaisia asioita mutta sillä hetkellä niin mieltäräjäyttäviä 
juttuja että silloin tunsin itseni ihan maailman idiooteimmaksi,tai kun keitin 
kahvin mutta meinasin unohtaa sen jäähtymään pannuun ymymym,
mutta semmoisia ettei niille voi kuin nauraa.

Kello repii jo taas "huomisen" puolta eli uutta päivänalkua itseasiassa ja minua ei
väsytä taaskaan lainkaan.Saa nähdä monelta alan nukkumaan kun on taas nämä
unirytmit vähän mitä ovat.Mutta jotenkin se ei haittaa edes,koska kuitenkin on
suht.koht onnistunut päivä takana ja teki mieli tännekin kirjoittaa siitä jotakin ja
purkaa fiilistä.

Take Care!

XOXO
Anskuli <3 





















maanantai 20. tammikuuta 2014

An eye for an eye

Puolentunnin päsätä se alkaisi taas,uusi viikko ja uudet kujeet.
Ja minua jännittää ihan hirveesti.Ja toisaalta taas on ettei jännitä yhtään
ja on huoleton olo,mutta kuinkahan mahtaa taas käydä aamulla kun herään
pohtimaan uskallanko keittää kahvia,jos uskallan juon sen hitaasti,
yritän olla missään hötkyilemättä ja hätäilemättäja ajattelematta
varsinkaan sitä että tuonne pitää raas pakkaseen ja kylmään mennä.

Toivon että edes aurinko paistaisi huomenna vaikka kauhunvallassa jo
tänä iltana katselin pakkasennusteita.Kivat -20 ois tulossa ainakin
just huomiselle.Onneksi vanhempien kyydillä pääsen kouluun ja
takaisin mutta silti jännittää ja en yhtään ymmärrä että mikä.
Tavallaan ihan kaikki.

Miten selviin sinne,ja takaisin,aivan kuin kaikki olisi vain jatkuvaa vitun
selviytymistä ja sitkun olen sen tehnyt tulen kotiin aivan uupuneena henkisesti
koska taas siitä päivästä on selvitty ilman että minä olen joutunut minkäänlaiseen
pakokauhunvaltaan ja olen vain keskittynyt olennaiseen eli hengittämiseen ja siihen
että minä kyllä pärjään koska muutkin ajatukseen.
Tai niin ainakin haluaisin ajatella,muutkinhan tuonne joutuu menemään ja
ihan hyvin ovat selvinneet sieltä,ehkä kauppaankin ja sitten
takaisin,miksi en siis minäkin voisi?

Miksi en minäkin voisi niinkuin ennen selvisinkin ennenkuin tämä kaikki paska
tuli mun niskaan ja putosin sinne pimeyteen joka onnyt hallinnut mun elämää
tähän päivään asti ja yritän vain taistella tieni läpi,päivästä toiseen varsinkin
asioissa jotka ovat niin arkea ja "helppoa" kuin olla ja osaa.

Torstaina mulle tuli sellainen olo pitkään aikaan että meen vaikka se on mun
viimeinen tekoni-meiningillä terapiaan vaikka tiesin että kohtaus poli tulossa
mutta päätin katsoa sitä silmästä silmään ja mietin matkan aikana vain jotakin
muuta vaikka autoonkin istuessani ilmoitin voivani hieman huonosti mutta mennään
nyt silti.Onneksi äiti tajusi heti mikä on ja ei ollut kuitenkaan kiire niin ehti hyvin
siinä hengitellä rauhassa ja vain olla.Silti kun tuttu piha alkoi tulla vastaan sydän
hakkasi ja tuntui että pyörryn ihan minä hetkenä hyvönsä menin vain silti hammasta
purren.

Terapiassa onneksi rauhotuin mutta olikin myöskin asiaa niin paljon että
ihan yllätyin kuin vain puhua pälpätin eikä sanomisestani ollut tulla loppua.
Siltikin siellä helpotti,tuntui että se "paine" helpotti mun mahassa ja onneksi
taojoogasin hetken ennen lähtöä,sekin auttoi osaltaan katsomaan tilannetta
silmästä silmään ja olemaan rohkea. -kun kuitenkin sain purkaa juuri sillähetkellä
olevat ne isot asiat pois mieltä painamasta.

Mutta sitten kun tuli lähtö,se alkoi taas heti kun kerkesin hissiin.
Minä silti päätin että noniin,samallalailla kuin tänne tulinkin,menet.ja hengität
et ajattele muuta ja aloin vain pohtia mitä olen Taijissa oppinut hengitys-
tekniikoita ja niitä aloin sitten tehdä perässä ja kävellä.Kun autoon pääsin takaisin minä
ihan tärisin,käteni tärisi mutta en halunnut antaa periksi ja kaivaa sitä rauhoittavaa sieltä
takin taskusta,ne kun ovat minulla mukana aina ja joka paikassa mutta olen kyllästynyt
niihin,olen kyllästynyt tähän paskaan mikä hallitse minua, ja minä päätin että katson sitä
tai ainakin yritän silmästä silmään ja kohtaan sen vaikka mikä olisi, koska en ole
kuitenkaan tähänkään asti kuollut niin tehdessäni.

Tuli nyt hieman suurempi avautumisen tarve joten oli pakko tulla tekemään postaus asiasta
joka rajoittaa elämääni mutta minussa on alkanut herätä taisteltutahto kys asiaa vastaan.
En tiedä onko tämä sit typerää vai ei mutta sen tiedän ainakin,että pelkojensa kohtaaminen
ei ainakaan kuolemaksi ole kun vain vielä oppisin käsittelemään sitä tunnetta miksi se on
ja mitä se on ja mitä tehdä sille.

Tiedän että nämä ovat pitkiä prosesseja kuitenkin,
kumpa vain monet tietäisivät minkälaista helvettiä tämä kuitenkin on joka ikinen
päivä itsensä kanssa kamppaillessa ja kuinka uuvuttavaa se on.Tiedän,että en
kuitenkaan yksin ole,silti tuntuu että kuitenkin olen.Olen silti päättänyt nousta
tästäkin suosta vaikka nyt takapakkia tulikin,kuulemma kuuluu asiaan.
Olenhan minä loppujen lopuksi elämäni aikana selvinnyt tiukemmistakin tilanteista,
miksi en siis voisi selvitä ihan hyvin tästäkin.

Take Care!!

XoXo
Anskuli <3


















sunnuntai 12. tammikuuta 2014

Where have you been?where are u going to, 'cause I wanna go with you

Näin tämäkin loma lähenee loppuaan.Kauhulla tavallaan taas odotan Ma.ta
tavallaan taas huokaisen helpotuksesta että tämä joutavana olo ja myöhään
nukkuminenkin loppuu koska sitähän tämä lomalla olo on ollut

Mutta se,mistä olen erityisen ylpeä on se,että olen kerrankin ottanut loman
ihan vain lomana.Jos ei lasketa sitä että on ollut henkisesti vaikeampi
ajanjakso,niskat kipeänä ja viikonlopun bändireissun jäljiltä saldona
on turhautuneita ihmisiä.

Kerännyt voimia,nukkunut yli 10-tuntisia yöunia ja kiireettömiä aamuja,
saaden juoda aamukahvini aivan rauhassa ilman hötkyilyjä ja puhtaiden
sukkien etsimistä,taikka koulutehtävien hätäpäissään katselua että kaikki
on tehty ja kerrata ne vielä ettei ole ihan pihalla kun tunnille menee.
Silti tuntuu että jaksanko tätä enää mitenkä kauan.Ehkä vielä sinnittelen
tuon kakkostason tentin läpi ja katson sitten.

Haukkasinko sittenkin ihan liian ison palan koska taas jossakin se motivaatio
on ihan muualla kuin siellä missä sen pitäisi olla.
Ja tiedän taas että ihmiset ympärilläni alkavat noooh älä nyt ressaa kyllä se siitä
rallatukset,tsemppaavien hymyjen ja halausten kanssa kun taas minun tekisi mieli
toisinaan vain itkeä ja lyyä hanskat tiskiin todeten että ehkä jahtaan liian suurta
unelmaa.Helppohan se on toisten huudella kun ette arvaakaan mitä itse joutuu
"kestämään" valtavan stressipaineen alla.Ja minä kun luulin että loma olisi
auttanut tuohon ja tavallaan auttoikin kunnes Ma kurkkii jo nurkan takana.

Pitäisikö minun sitten vain muuttaa joskus jonnekin erakoksi ja alkaa
julkaista romaaneja katkeruuspäissäni siitä ettei minusta ehkä tullutkaan sitä
mistä minä olin aina haaveillut.Juuri tämä on inhottava tunne;vähän kaikessa
ollaan nyt taas valintojen äärellä ja siinä kuuluisassa tienhaarassa ja pitäisi valita
kummalle polulle lähteä jatkamaan vai miettiä mitä tässä haluaa.
Kun tietäisin senkin.

xoxo
anskuli

lauantai 4. tammikuuta 2014

Henkilökohtainen helvetti

Ehkä hieman valehtelin viime postauksessani kun sanoin että voisin vihdoin
aloittaa puhtaalta pöydältä aivan kaiken kanssa.Noh en nyt ihan aivan kaiken
mutta suurimmalta osaltani.Olo on kuin olisi putkahtanut tämän kanssa hyvin
suureen,keskelle labyrinttia,joka muistuttaa ihan samankaltaista kuin siinä
Hohdon leffassakin olevaa,ahdistavaa,korkeaa ja aavistuksen ahdistavan
myrkynvihreä.Ainoana erona on vain se että sen leffan hahmot löysivät
sieltä ulospääsyn,minä yhä hapuilen hädissäni sitä.

Miettinyt koska ihmeessä tämä oikein loppuu,joskushan sen on kuitenkin
loputtava joskushan se keino löytyy?Päästä pois tästä olotilasta ja
peloistaan,alkaa elää ja mennä ja olla niinkuin muut.
Olla "normaali".

Vaikkakin ahdistuneisuushäiriöön, kyllä se on nyt lievennetty diagnoosini 
ei kuulemma ole muuta keinoa kuin vain kohdata ne asiat,tähän asti elämäni
on ollut vain selviytymistä päivästä toiseen ja tuntuu että varsinkin nyt on
pudonnut ihan huomaamattaan takaisin pari kertaa syvemmälle, kuin mihin
luulin päässeeni.

Lähemmäksi sitä tunnelin valoa ja sitten ahdistuneisuushäiriön mörkö huomaa
että yritän karata ja lähtee ääneti perääni ja kiskaisee minut syvemmälle kunnes
lamaannun pelosta enkä edes uskalla taistella sitä vastaan vaan tärisen ja itken
hiljaa paikoillani ja pelot ovat tyytyväisiä.

Tämä kuullostaa aika erikoiselta tavalta kuvailla sitä mitä tunnen ja
koen,mutta asia on näin.Toinen vaihtoehto olisi se Liisa Ihmemaassa-
kuvaus mutta tuo mörköjuttu kuvaa jotenkin paljon enempi minua
itseään ja se etten osaa vieläkään muuta kuin vain juosta vaikka
luulin osaavani jo paljon ties muutakin.Tuntuu että tämä erä on
taaskerran hävitty ja minä jäin nuolemaan näppejäni peloissani.

Silti kuiskaan kyynelsilmin hiljaa pimeyteen toivoen että
joku kuulisi avunhuutoni; miksi tämä ei lopu.

xoxo
anskuli