Tässä istun taas ja tuijotan tyhjää,valkoista ruutua yrittäen keksiä mitä kirjoittaisin.
Samalla vilkuilen sivusilmällä televisiota joka on äänettömänä päällä ja nautin
kevytmaidolla ja sokerilla aromisoitua aamukahvia ja mietin miten tämä on näin
vaikeaa aina toisinaan,keksiä jokin aihe.
Kunnes sitten vain päätin olla ajattelematta liikoja ja vain antaa mennä mitä
mieleen juolahtaa.Joskus vain tahtoo ahdistaa kun olisi kirjoitettavaa mutei
keksi millään miten sen aloittaisi ja saisi ulos.
Tämä kuukausi on mennyt ihan tosi nopeesti,ihmiset ressaa joulusta jonka
suhteen minä olen luovuttanut jo aikaa sitten,vedoten ihan vain siihen että
on koko elämä tässä ressattavaa eikä vaan yksi hiton joulu tule minun
päivääni siinä sivussa pilaamaan.
Tosin stressistä puheenollen nyt sekin alkaa pikkuhiljaa helpottamaan
koska ensiviikolla alkaa loma ja saan ihan vapaasti unohtaa ihanan
pörröisen (tekokarvaa kyllä) ja mustan koululaukun nurkkaan koko
jouluksi ja uudeksi vuodeksi enkä edes vilkaisekaan nuottipapereita
ja teoriatehtäviä jotka siellä odottaa.
Lisäksi olen alkanut saada talouteni pikkuhiljaa tasapainoon,
äiti voi hyvin ja kaikki rakkaimpani voivat hyvin,minä vain rämmin
kaikkien tietämättä tässä suurten kysymysten äärellä kuten viime
postauksessa taisinkin siitä avautua.
Toisaalta,kun saa kaikkien inhokkipäivänä nimipäivälahjaksi
konvehtirasian ja Taijin jälkeen vielä hesburgerista kana-aterian
ihan vain ilahduttamisen takia voisiko siinä olla muuta kuin
hymyillä ja kiittää.Ja seuraavana päivänä menen itseni
hemmoteltavaksi ja renotutumaan Shiatsuun niin voisiko
oikeastaan toisiksi viimeinen viikko paremmin alkaa.
Unohtamatta paahtoleipiä ja maitokahvia ja kiireetöntä
heräämistä tänä aamuna.
Pointtina siis tässä kaikessa on,ehkä vain huolehdin taas ihan liikaa
ja pelkään.Mietin sitäkin milloin lakkaan pelkäämästä ehkä en kokonaan ihan täysin
mutta olisi mukava joskus nauttiakin elämästä ilman pelkoa ja antaa vain mennä.
Kun on tämä oma juttu sitä kyseenalaistaa asiat aivan uudessa valossa kuin mitä
muut ihmiset tekevät koko elämän suhteen.
Joskus taas tunnen kateuden piston lähes kun ovat niin huolettomia ja kun ilmoitan
että minua pelottaa toisinaan miten nopeasti aika kulkee,samantien saan ymmärrystä
tai myöskin sitten hieman vähättelyäkin asiasta tyyliin; no mitä sinä nyt semmosia murehdit.
Ehkä he ovat tavallaan oikeassa.Mitä minä murehtimaan kun olisi elämäkin
elettävänä?
Ehkä minunkin olisi jo aika päästää murehtimisesta irti,olenhan sitä tehnyt tavallaan
koko ikäni.Murehtinut ja pelännyt,ja nyt olen hämilläni siitä kun sitä ei enää
tarvitsisikaan tehdä.Olisiko jo aika minunkin vain nauttia elämästä ja
luottaa siihen että asiat korjaantuvat kyllä ilman minun murehtimisianikin.
Ja kuitenkin sillä kaikella on väliä...sinulle itsellesi.Miten elät elämäsi.
Voikaa hyvin ja nauttikaa elämästä niin minäkin opettelen vasta nyt
mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan!
Take Care!
XoXo
Anskuli <3

Samalla vilkuilen sivusilmällä televisiota joka on äänettömänä päällä ja nautin
kevytmaidolla ja sokerilla aromisoitua aamukahvia ja mietin miten tämä on näin
vaikeaa aina toisinaan,keksiä jokin aihe.
Kunnes sitten vain päätin olla ajattelematta liikoja ja vain antaa mennä mitä
mieleen juolahtaa.Joskus vain tahtoo ahdistaa kun olisi kirjoitettavaa mutei
keksi millään miten sen aloittaisi ja saisi ulos.
Tämä kuukausi on mennyt ihan tosi nopeesti,ihmiset ressaa joulusta jonka
suhteen minä olen luovuttanut jo aikaa sitten,vedoten ihan vain siihen että
on koko elämä tässä ressattavaa eikä vaan yksi hiton joulu tule minun
päivääni siinä sivussa pilaamaan.
Tosin stressistä puheenollen nyt sekin alkaa pikkuhiljaa helpottamaan
koska ensiviikolla alkaa loma ja saan ihan vapaasti unohtaa ihanan
pörröisen (tekokarvaa kyllä) ja mustan koululaukun nurkkaan koko
jouluksi ja uudeksi vuodeksi enkä edes vilkaisekaan nuottipapereita
ja teoriatehtäviä jotka siellä odottaa.
Lisäksi olen alkanut saada talouteni pikkuhiljaa tasapainoon,
äiti voi hyvin ja kaikki rakkaimpani voivat hyvin,minä vain rämmin
kaikkien tietämättä tässä suurten kysymysten äärellä kuten viime
postauksessa taisinkin siitä avautua.
Toisaalta,kun saa kaikkien inhokkipäivänä nimipäivälahjaksi
konvehtirasian ja Taijin jälkeen vielä hesburgerista kana-aterian
ihan vain ilahduttamisen takia voisiko siinä olla muuta kuin
hymyillä ja kiittää.Ja seuraavana päivänä menen itseni
hemmoteltavaksi ja renotutumaan Shiatsuun niin voisiko
oikeastaan toisiksi viimeinen viikko paremmin alkaa.
Unohtamatta paahtoleipiä ja maitokahvia ja kiireetöntä
heräämistä tänä aamuna.
Pointtina siis tässä kaikessa on,ehkä vain huolehdin taas ihan liikaa
ja pelkään.Mietin sitäkin milloin lakkaan pelkäämästä ehkä en kokonaan ihan täysin
mutta olisi mukava joskus nauttiakin elämästä ilman pelkoa ja antaa vain mennä.
Kun on tämä oma juttu sitä kyseenalaistaa asiat aivan uudessa valossa kuin mitä
muut ihmiset tekevät koko elämän suhteen.
Joskus taas tunnen kateuden piston lähes kun ovat niin huolettomia ja kun ilmoitan
että minua pelottaa toisinaan miten nopeasti aika kulkee,samantien saan ymmärrystä
tai myöskin sitten hieman vähättelyäkin asiasta tyyliin; no mitä sinä nyt semmosia murehdit.
Ehkä he ovat tavallaan oikeassa.Mitä minä murehtimaan kun olisi elämäkin
elettävänä?
Ehkä minunkin olisi jo aika päästää murehtimisesta irti,olenhan sitä tehnyt tavallaan
koko ikäni.Murehtinut ja pelännyt,ja nyt olen hämilläni siitä kun sitä ei enää
tarvitsisikaan tehdä.Olisiko jo aika minunkin vain nauttia elämästä ja
luottaa siihen että asiat korjaantuvat kyllä ilman minun murehtimisianikin.
Ja kuitenkin sillä kaikella on väliä...sinulle itsellesi.Miten elät elämäsi.
Voikaa hyvin ja nauttikaa elämästä niin minäkin opettelen vasta nyt
mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan!
Take Care!
XoXo
Anskuli <3

Ei kommentteja:
Lähetä kommentti