Niiin,tuo otsikko kertoo jo kaiken enemmän kuin mitään mitä ikinä meinasin tänne kirjoittaakaan.
Eilen oli jotain niin käsittämättäömän vaikea maanantai pitkästä aikaa ettei tosikaan.
Onneksi sentään tunnin sain hampaita kiristellen kun ope ei huomannut vaan naureskeli
miten en osaa yhtä simppeliä asiaa,läpi kohtuullisesti,mutta noh pudottelihan tuo
herra täydellisyyskin vähän väliä kyniään lattialle ja nuottipapereita jotka minä itsekseni
hiljaa hymyillen ymmärtäväisenä,nappasin nopeiden refleksieni ansiosta kiinni,
ennenkuin ne kerkesivät lattialle asti ja toinen oli pahoillaan kömpelyydestä ja siitä
kun on ollut viikon lomalla.Tietäisitpä vain mistä minä olen pahoillani aina välillä
kun tulen tunnillesi ja kestät minua viikosta toiseen,vuodesta kolmanteen <3
Sitten kun vihdoin kotiin selvisin henkisesti lopen uupuneena kiitos huonosti nukutun
yön jäljiltä, toiveikkaana luulin jo että se oli siinä tämä Ma taas,kotiin nukkumaan
päikkäreitä ja lepuuttamaan hermojani ja puhaltelemaan ulos vitutusta/ahistusta ja
stressiä jotka jo valmiiksi kiusasivat minua todenteolla, vaan ei.
En saanut vieläkään levätä rauhassa kun alkoi "keskustelut" elämäni valon kanssa
mesessä jotka venyivät vähän yli 3 tuntisiksi ja saaden minut epätoivosta,taas kerran
tunutemaan itseni epäonnsituneeksi,en-täydelliseksi tyttöystäväksi, ja raivon ja ties
minkä kautta,laidasta laitaan tunteiden kanssa tappelemisen läpi romahdin ja vain
itkin.Varsinkin kun toinen ilkeyksissään,suutuspäissään sanoo jotain sellaista,mitä
ei ikinä kuulisi ihmiseltä jonka takia voisi vaikka kuolla.Kyllä,typerää ehkä moinen
ajattelu mutta rakastan häntä niin paljon että tekisin sen.Ja juu olen katsonut liikaa
leffoja mutta minkäs teet kun leffahullukin olen ja mitä muka ei tekisi rakkaansa eteen?!
Noh,onneksi se oli kuitenkin vain kriteerinen ja uusia näkökulmia ja ajatuksia
herättävä "keskustelu" taas meidän välillä.En edes halua miettiä minkälaisia
ne veriset tappelut sitten on kun muutamme joskus luoja tietää koska,
saman katon alle.Koska temperamenttisyyspäissäni minä usein katoan paikalta
jo silloin kun tilanne on räjähdysherkkä ja toinen ei kerkeä edes aloittaakaan.
Onneksi kutienkin kaikki on nyt hyvin,nuo keskustelut ovat rajuja ja jopa
röyhkeitäkin,mutta niistä oppii taas katsomaan tätä kaikkea vaikka vieläkin
on tietyistä jutuista paha mieli.Tuntuu ettei osaa unohtaa mitä toinen on
sanonut vaikka onkin antanut siitä jo anteeksi ei itseni takia vaan hänen.
Lomakin meni,näin pikaisesti vielä kerrattakoon viime viikojen tapahtumia,
bändireeneissä juostessa ja muualla.Liian paljon liian äkkiä
ja silloinkin tuntui siltä että romahdin itkemään ja soitin elämäni
valolle sen surullisen kuuluisan, mä en jaksa!-puhelun joka loppui kuitenkin
pieneen helpottuneeseen hymyyni ja märkiin poskiin ja pohtimiseen jälleenkerran,
miten ihmeessä tuo ihana otus jaksaa minua vaikka tiedän tasan vastauksen.
Koska olemme periaatteessa samanlaisia.
Sukulaissieluja.
Take Care ja Voikaa hyvin! <3
XOXO
Anskuli ;)
PS.Ensilumikin tuli muutama päivä takaperin ja maa on osaltaan valkoisenaan.
Black metal (Emperor)on soinut kiitettävästi taas mun stereoissa kun kiroan
mielessäni miten ne hemmetin joululaulurallatuset alkavat taas soida nonstoppina
ostoskeskuksissa vaikka jouluvalot ovatkin kauniita mutta niiiiiiiin rasittavia
teennäisine hymyineen ja ne ihmisparat stressin vankilassaan!
Eikö joulun pitänyt olla ilon ja yhdessäolon ja LEVON aikaa
vai menikö multa jotakin ohi?Oi sä riemuisa, näin Nemiä lainaten :P
Eilen oli jotain niin käsittämättäömän vaikea maanantai pitkästä aikaa ettei tosikaan.
Onneksi sentään tunnin sain hampaita kiristellen kun ope ei huomannut vaan naureskeli
miten en osaa yhtä simppeliä asiaa,läpi kohtuullisesti,mutta noh pudottelihan tuo
herra täydellisyyskin vähän väliä kyniään lattialle ja nuottipapereita jotka minä itsekseni
hiljaa hymyillen ymmärtäväisenä,nappasin nopeiden refleksieni ansiosta kiinni,
ennenkuin ne kerkesivät lattialle asti ja toinen oli pahoillaan kömpelyydestä ja siitä
kun on ollut viikon lomalla.Tietäisitpä vain mistä minä olen pahoillani aina välillä
kun tulen tunnillesi ja kestät minua viikosta toiseen,vuodesta kolmanteen <3
Sitten kun vihdoin kotiin selvisin henkisesti lopen uupuneena kiitos huonosti nukutun
yön jäljiltä, toiveikkaana luulin jo että se oli siinä tämä Ma taas,kotiin nukkumaan
päikkäreitä ja lepuuttamaan hermojani ja puhaltelemaan ulos vitutusta/ahistusta ja
stressiä jotka jo valmiiksi kiusasivat minua todenteolla, vaan ei.
En saanut vieläkään levätä rauhassa kun alkoi "keskustelut" elämäni valon kanssa
mesessä jotka venyivät vähän yli 3 tuntisiksi ja saaden minut epätoivosta,taas kerran
tunutemaan itseni epäonnsituneeksi,en-täydelliseksi tyttöystäväksi, ja raivon ja ties
minkä kautta,laidasta laitaan tunteiden kanssa tappelemisen läpi romahdin ja vain
itkin.Varsinkin kun toinen ilkeyksissään,suutuspäissään sanoo jotain sellaista,mitä
ei ikinä kuulisi ihmiseltä jonka takia voisi vaikka kuolla.Kyllä,typerää ehkä moinen
ajattelu mutta rakastan häntä niin paljon että tekisin sen.Ja juu olen katsonut liikaa
leffoja mutta minkäs teet kun leffahullukin olen ja mitä muka ei tekisi rakkaansa eteen?!
Noh,onneksi se oli kuitenkin vain kriteerinen ja uusia näkökulmia ja ajatuksia
herättävä "keskustelu" taas meidän välillä.En edes halua miettiä minkälaisia
ne veriset tappelut sitten on kun muutamme joskus luoja tietää koska,
saman katon alle.Koska temperamenttisyyspäissäni minä usein katoan paikalta
jo silloin kun tilanne on räjähdysherkkä ja toinen ei kerkeä edes aloittaakaan.
Onneksi kutienkin kaikki on nyt hyvin,nuo keskustelut ovat rajuja ja jopa
röyhkeitäkin,mutta niistä oppii taas katsomaan tätä kaikkea vaikka vieläkin
on tietyistä jutuista paha mieli.Tuntuu ettei osaa unohtaa mitä toinen on
sanonut vaikka onkin antanut siitä jo anteeksi ei itseni takia vaan hänen.
Lomakin meni,näin pikaisesti vielä kerrattakoon viime viikojen tapahtumia,
bändireeneissä juostessa ja muualla.Liian paljon liian äkkiä
ja silloinkin tuntui siltä että romahdin itkemään ja soitin elämäni
valolle sen surullisen kuuluisan, mä en jaksa!-puhelun joka loppui kuitenkin
pieneen helpottuneeseen hymyyni ja märkiin poskiin ja pohtimiseen jälleenkerran,
miten ihmeessä tuo ihana otus jaksaa minua vaikka tiedän tasan vastauksen.
Koska olemme periaatteessa samanlaisia.
Sukulaissieluja.
Take Care ja Voikaa hyvin! <3
XOXO
Anskuli ;)
PS.Ensilumikin tuli muutama päivä takaperin ja maa on osaltaan valkoisenaan.
Black metal (Emperor)on soinut kiitettävästi taas mun stereoissa kun kiroan
mielessäni miten ne hemmetin joululaulurallatuset alkavat taas soida nonstoppina
ostoskeskuksissa vaikka jouluvalot ovatkin kauniita mutta niiiiiiiin rasittavia
teennäisine hymyineen ja ne ihmisparat stressin vankilassaan!
Eikö joulun pitänyt olla ilon ja yhdessäolon ja LEVON aikaa
vai menikö multa jotakin ohi?Oi sä riemuisa, näin Nemiä lainaten :P
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti