torstai 19. syyskuuta 2013

The Idol


Niimpäniin.Nämä valmiitkuvat teksteineen vetävät minut sanattomiksi muttta yritän nyt silti.
Huomenna juna vie minut taas  pitkästä aikaa pois, näistä tutuista kuvioista hieman vähän suurempaan kaupunkiin, joka on kutakuinkin tullut vuosien myötä myöskin tutuksi,mahtavien ja ihanien ihmisten pariin kokonaiseksi viikonlopuksi ja minä odotan sitä niin paljon, että olen pakahtua ja oli pakko tulla tekemään tänne vielä viimehetken postaus aiheesta.

Normaalisti vihaan jonkin asian odottamista yli
kaiken varsinkin jos se sattuu olemaan jotakin inhottavaa ja sen haluaa automaattisesti nythetipoispäiväjärjestyksestä hoitaa.

Mutta toisaalta taas kun odottaa jotain jännittävää kuten minä nyt positiivisesti jännitän,
en ole nukkunut 7h yöunia pidempää, koska en meinaa pysyä nahoissani.
Koska ajatukseni pyörivät jo reissussa ja niiden ihmisten keskellä keitä siellä mahdollisesti
tulen näkemään.

Ja herttinen sitä jännityksen määrää!Välillä ei edes tiedä miten päin olisi itkisikö vai nauraisiko
ja tiedän kyllä että jos kaikki menee suunnitelmien mukaan saatan,huom,saatan päästä
moikkaamaan idoliani toiseen kertaan.
Tämä ajatus laittaa minut suurinpiirtein itkemään,ihan sama naurakaa vaan kun tämmöinen
hieman päälle 30nen muijanretale käyttäytyy kuin teinityttö konsanaan.

Mutta ymmärrän myös niitä,joilla ei ole muuta elämässään kuin musiikki ja niiden
ympärillä pyörivät ihmiset.Mutta tavallaan se fiilis minkä ne saa aikaan tällaisissa
tavallisissa kaduntallaajissa on jotakin ihan uskomatonta ja sitä on kuin pieni lapsi
karkikaupassa.

Vielä pitäisi malttaa pakata vaikka olo on kutakuinkin levoton ja yrittänyt sitä purkaa
edes hieman tännekin.On vain vaikeaa pitää ajatukset koossa vaikka automaattisesti
tekeekin kutakuinin asiat ja näin.Ja tämä on juuri sellainen asia jotka vain fanit
ymmärtävät.Puhun nyt siis tosifaneista jonkun bändin yms suhteen.

Onhan se varmaan joidenkin mielestä myöskin ihan älytöntä mutta hei,
mistä sitä muusta pitäisi sitä iloa tän kaiken paskan ja kurjuuden keskeltä ammentaa
mitä tuolla maailmalla on ja omassakin elämässä kuin niistä jotka antavat voimia jaksaa
tätä päivästä toiseen,aamusta uuteen?

Nämä ihmiset kuitenni minusta tekevät työtä jota itsekin haluaisin joskus tehdä.
Tuoda ihmisille hyvää mieltä ja viihdyttää kun maailma potkii päähän ja mennä
sitten kotiin edes kerran hymyillen.Tuntuu vain että se tavoite on vieläkin aivan
liian kaukana.

Jokatapauksessa huomenna reissuun.Pitäisi se ai kaivaa tuo imuri tuolta komerosta
ja valssata sen kanssa ympäri kämppää.Minä kun aina periaatteitteni tapaan siivoan
kun olen lähdössä jonnekin.On paljon mukavampaa tulla siistiin kotiin ja vain rojahtaa
sohvalle väsyneenä ja kaikkensa antaneena.


Take Care! <3

XOXO
Anskuli

















ps.taas on vain siltikin paha olla eräiden ihmisetn suhteen.
tuntuu että ne yrittävät yhtä lannistaa minun mieltäni joka
ikinen helkkarin päivän.onko muilla ollut kokemusta ns.
selkäänpuukotuksesta yms henkisellä tasolla hyväksikäytetystä?
kommentoikaa toki vastaan kyllä :)































tiistai 10. syyskuuta 2013

Only god knows,we're all got our own demons

Väsyttää mutta teki mieli silti kirjoittaa ennen lämpimien peittojen alle sukeltamista.
Terapiassakin tuli tänään juteltua taas vähän vaikka mistä maan ja taivaan väliltä,
vaikka olin kovasti ensin jopa huolissani mistä ihmeestä siellä taas juttelen kunnes
taas näin ne tutut lasiovet edessäni että niin!

Mutta sitten aiheet poukkoilivat ympäriinsä ja välillä tuntui että pakenin itse sitä
varsinaista aihetta mistä olin päättänyt ottaa puheeksi, vaikka terapeuttini yrittikin
minulle vakuutella, ettei potilaan tehtävä ole murehtia sitä mitä sillä ja sillä kerralla
sanoisi.Kyllä se silti minua ainakin vähän pohdituttaa sanomisesta huolimatta.
En vain voi mitään sille.Tai voisinhan minä mutta siitä on lähinnä tullut ehkä
enemmän vain tapa.En oikein osaa sitä edes selittää miksi tunnen niin mutta
näin vain on.

Tunnen että minulla täytyy olla joka kerralla kun sinne menen, niin jotakin 
järkevää sanottavaa.Tai koen että se kerta menee kertakaikkiaan hukkaan
ja sitten itse vain turhaudun ja alan pohtia ettenkö ikinä pääse näistä demoneistani
eroon puhuessani jonnijoutavista yleisistä aiheista kun pitäisi keskittyä
purkamaan olennaista.Mutta kuulemma sekin tavallaan kuuluu välillä kys.hoidon
luonteeseen.

Itse taas myönnän että minua suorastaan pelottaa.
Kaivaa sieltä syvältä enää yhtään kuin mikä on turvallista.
Ehkä vain kuvittelen kaiken mutta tavallani kun olen ollut näinkin kauan hiljaa
ehkä liian kauan? niin miksi en sitten vain olisi tavallaan jatkossakin.
Arvatkaa vain tekisikö mieli olla niin!

Tiedän kuitenkin ettei se ole se oikea tie.
Jokin minussa on saanut tästä aivan tarpeekseen ja kokee oikeutenaan olevansa
ansainnut tulla kuulluksi.Minä en muuta hae kuin vähäsen edes ymmärrystä.
Eihän kukaan voi täydellisesti ymmärtää toista vai voiko? mutta edes vähän.
Anteeksi että tämä on taas tätä valittamista ehkä joidenin mielestä mutta tämä
asia vain pohdituttaa niin paljon.Uskokaa tai älkää kyllä se pohdituttaisi teitäkin.

Jos nyt tähän loppuun arkisempia asioita niin olen juossut tunneilla ja reeneissä
mikä oli taas aivan loistavaa että taiji taas alkoi ja niissä sai kunnon hien taas
aikaan ja hyvän olon.Huomenna murunen tulee käymään ja viikonloppuna
ehkä vain olen ja saatan nähdä ystäviäkin kun murunen lähtee viikonloppu-
reissulle.

10 päivän päästä pääsen itsekin hieman tuulettumaan Tampereelle
ja näkemään ystäviä.Jännittää hieman mutta kuitenkin sentään positiivisella
mielellä lähden.Malta odottaa että näen lempibändini pitkästä aikaa taas livenä
hyvien ystävien kera :)

Take care! <3

XOXO
Anskuli

















perjantai 6. syyskuuta 2013

No Reflection

Tulit elämääni kuin raikas tuulahdus hymyinesi ja lupauksinesi.
Ihan yhtä nopeasti kuin kerkesin edes tajuta katosit,sanaakaan sanomatta.
Vaikka olimme vain ystäviä tai niin minä ainakin luulin ja vannoit että
ollaan sitä aina,nin nyt en enää tiedä mitä uskoa ja mihin uskoa.

Miten noin vain voi kääntää toiselle selän ja iskeä sitä puukolla.
Olit minulle lähestulkoon kuin veli/sisko enkä ikinä saanut sanottua sitä
kun sinä jo heitit minut roskakoriin ja löysit ilmeisesti uuden ihmisen
jonka tunteilla leikkiä.

Vaikka en ollut sulle se täydellinen ystävä,en mennyt tottelevaisesti talutushihnassasi ihan aina
ja tullut kun SINÄ tarvitsit.Olin silti sinua pitämässä pystyssä silloin kun meinasit pudota ja
sillointällöin silloinkin sain vain paskaa niskaan,kunnes tulit häntä koipien välissä pyytämään
ihme ja kumma jopa anteeksi, kun yritin neuvoa ja sinä vain kylmäpäisesti tyrmäsit kaikki.
Mihin nämä kaikki unohtuvat kun tulee joku järjetön asia ja se laittaa pilalle meidän
ystävyytemme?Vaikkakin alan jo epäillä sitäkin olimmeko me edes ystäviä ikinä?

Eikö ystävien kuulu tukea ja ymmärtää sitä toistakin?Eikä vain tuijottaa sitä omaa napaansa?
Tulla vastaan asiassa kuin asiassa.Minusta tuntuu tällähetkellä hyvin surulliselta ja epätietoisuudelta.
Onko niin kylmäsydämmisen helppoa jättää toinen epätietoisuuden valtaan ja yksin sanaakaan
sanomatta kuin tulla rehdisti sanomaan missä mättää ja taistella sen puolesta että asialle voisi
tehdäkin jotakin.

Olen vain itkenyt ja kuunnellut Hanoi Rocksia/Mansonia kunnes oli pakko tulla purkamaan
tänne tuntemuksiani kyseisestä aiheesta.Enhän minäkään ole varmaan ollut mikään puhdas
pulmunen mutta ei nyt minuakaan ohtaan ole toimittu tässä ihan niinkuin pitäisi

Ei ystävää pitäisi käyttää ja heittää sitten pois vains en takia että ei fb.ssäkään
pahemmin ole sosiaalisella tuulella/juttele kovinkaan paljon.Ja silti sitä on valmis
uhraamaan mitä ihmeellisimmillä väärinkäsityksillä yms paskalla kokonaisen
hienon ystävyyden.

MITÄ HELVETTIÄ TÄMÄ ON?! vai enkö minä vain osaa vai eikö minua 
ymmärretä tässäkään asiassa? 

Kertokaa toki joku minullekin...
Ja jos se nyt yhtään joillekin jotenni "tyydytystä" tuottaa että minä itken peräänne
silmät päästäni niin en voi kuin puistella päätäni.
Mitä olen tehnyt ansaitakseni kaiken tämän vielä tähän kaiken päälle...
Varmaan olisi parempi kaikille jos olisin oikeesti kuollut.

Toivottavasti teillä jotka tunnette pistoksen sydämmessänne on nyt helvetin kivaa
ittenne kanssa siksi,mitä minulle teitte.

Minä en unohda.

xoxo
anskuli...

..."This'll hurt you more than me
I'm weak seven days i'm weak
Don't run away from me I won't
Bother count in one two three .."




.."you don't even want to know what i'm gonna do to you..."














maanantai 2. syyskuuta 2013

Sweet Dreams Are Made Of This

Tänään se sitten taas starttasi suht.koht kivuttomasti mistä itseasiassa hieman yllätyin itsekin.
Ensimmäinen tunti ja loppuvuoden rutistuksen paine senkuin vain kutkuttelee jo vatsapohjassa ja
ja takaraivossa asti saaden minut vain entistä enemmän sekaisin ja epätoivon valtaan.

Mutta toisaalta taasen tuntui jopa hyvältä mennä tunnille! mutta jännitti ja tuntui että
kun piti soittaa asteikkoa menin taas aivan lukkoon.Vaikka olin harjoitellut koko kesän
juuri sitätilannetta varten..!Kiitos sinä ihana paniikkihäiriö ja hahmottamishäiriö!
kun en vain osaa vielä sulkea niitä tuntemuksia pois "häiritsemästä"...*sigh*
Onnekseni opettaja oli hyvällä tuulella eikä juuri tainnut edes huomata
sitä miten itse siinä tilanteessa vain stressaannuin. >_<

Juuri tuli tuolla tv.stä Prisman dokumentti aivoista ja lopussa oli että mitä tapahtuu
kun suorituspaineen alla stressi laittaa aivot "lukkoon" ja miten sitä voi ehkäistä.
Ilmeisesti minun täytyy alkaa pitämään blogiani vähintään kerran viikkoon juuri
ennen tuntia ja kirjoittaa tuntemuksistani koska se kuulemma on tieteellisesti
todistettu parantavan suorituskykyä.

Muuten tuntuu että tämä päivä meni vähän miten meni.
Ehkä osittain vielä sisi että flunssa tahtoo vieläkin kurkkia vaikka viime yö oli nyt
ensimmäinen jolloin pystyin nukkumaan koko yön ilman et piti säpsähtää hereille
siihen että tukehtuu yskänpuuskaan ja olen onnistunut telomaan nilkkani jostain
x syystä johon koskee ja meinaa laittaa ohimot sykkimään tiiviiseen tahtiin..
aivan kuin ei jo olisi sitä ohimotykytystä jo ihan tarpeeksi..!

Osittain olen hieman pettynyt itseeni,ehkä opettajakin odotti enemmän vaikei sitä
missään vaiheessa edes ilmaissut vaikka kovin suorapuheinen noin muuten onkin.
Samassa päätin että opettelen vaikka väkisin nuo hemmetin asteikot ne kun
tuntuvat olevan hirmu isoja esteitä tällähetkellä vieläkin!
tai sitten minäkin olen vain laiska ja opettajanikin on sen minulle suoraan.
Tämä kaikki laittaa turhauttamaan siksi,että kun tahtoisi jo päästä eteenpäin
eikä istua tuolla loppuelämääni.

Tiedän,minun pitäisi olla pianon ääressä vaika olen älyttömän väsynyt
minun pitäisi opiskella ja silti ajattelen että huomenna.
Huomenna sitten ja keksin itselleni tekosyyn että olen kipeä
ja ärtynyt ja flunssainen.

Myöskin epäilen omia kykyjäni jälleen kerran tämän kanssa.
Onko minusta tähän todellakaan.Taso tason jälkeen asiat vaikeutuvat
ja sitä myötä paine kasvaa äärimmilleen.
Kysymys kuuluu mitä teen asian suhteen.

Muutenkin bändikuviot turhauttaa tuntuu että missään ei ole taas
mitään tolkkua,vaikka 2kk tauon jälkeen asiart ehkä jo näyttäisivät
vähitellen vihreää valoa ja kävimme eilen soittamassa pitkästä aikaa.
Pinna on kireällä käsittämättömistä asioista ja toisinaan tekisi mieli vain itkeä
ja luovuttaa ja todeta ettei minusta ole tähän.
En saa unelmastani ikinä kiinni.
Enkä varmasti saakaan ainakaan tätä menoa.

Niimpä niin, tervetuloa syksy ja stressi. -.-



XoXo
Anskuli