Ahdistaa.Tällähetkellä ihan kaikki.Joulu,paska sää,elämä tässäkö tämä kaikki
nyt sitten on vai onko minulla vielä jotakin odotettavaa.Miksi en osaa vain olla
ja nauttia matkasta vaan kokoajan tahdon jotakin uutta ja samalla mietin tässäkö
se kaikki on.Ja samantien tunnen syyllisyyttä;miten kehtaan edes ajatellakaan
asiaa noin,miten kehtaan olla niin pirun tyytymätön tähän elämääni kun voisi olla
paskemminkin asiat kuin mitä ne ovat.
Miksi pää on niin sekaisin tästä kaikesta ja miksi en osaa tätä puhua ulos,
pelkään sen kai kuullostavan liian typerältä tai jotain muuta älytöntä taas.
Ahdistaa tämä elämän rajallisuus,ahdistaa epätietoisuus ihan kaikesta.
Liikaa kahvia,liikaa ajatuksia,liian vähän aikaa,piti ottaa ihan rauhoittava
menoa tasoittamaan ja koettaa kirjoittaa mutta ainakun meinaan tosissani
yrittää kirjoittaa ne sanat ja ajatukset mitä mietin se jää vain pintaraapaisuksi
koska tuntuu etten pysty muuhun kuin siihen.Haluaisin pystyä mutta en kykene.
En vielä ole löytänyt keinoa miten enkä tiedä uskallanko koskaan täysin avata
patoutuneita tunteitani jotka ovat vuosikausia olleet hiljaa ja on ollutkin tähän
asti vain parempi että olen jatkossakin hiljaa koska pelkään kohdata niitä
luuseri kun olen.
Pelkään kohdata todelliset tuneeni,raivon,vihan,pelon ja pelkään miten ne
tulisivat minussa esiin ja saisinko hillittyä itseäni.Tavallaan se kuulemma on
puhdistava kokemus,kohdata kaikki tunteensa avoimestiolen vain aina itse
pidätellyt niitä,tai en ole koskaan antanut kenenkään nähdä kun itken.
Vielä tänäkin päivänä se on hyvin vaikeaa,vähitellen olen oppinut itkemään
vanhempieni edessä (hyvin harvoin) ja parin todella hyvän ystävän ja murun
edessä kai se sekin jotakin on mutta silti.Mielummin sitäkin harrastan yksin
kunnes on taas vähän parempi olo.Kaikki muut tunteet ovat minulle arvoitus,
omalla tavallaan koska en uskalla päästää niitä aivan täysin vapaaksi koska
pelkään mitä sitten tapahtuu.
Haluaisin vapautua niiden kahleista ja todellakin olla vapaa myös mieleltäni
ettei enää tarvitsisi pelätä ja murehtia vaan voisi oikeasti nauttia elämästä ja
sen matkasta.Tiedän kyllä yhden keinon mikä kuulemma olisi hyvä itsetutkiskelun
lääke,mutta pelkään testata sitä,pelkään taas niitä seuraamuksia enemmän kuin
sensijaan että olisin utelias kuin lapsi.
Löytyvätkö nämä vastaukset minulle ikinä?Silti vimmatusti niitä etsin vaikka
tuntuu että olisi parempi luovuttaa ja vain mennä elämän virran mukana
vaikka aina välillä tuntuu että väsyy siihenkin,itse elämään.
xoxo
anskuli
nyt sitten on vai onko minulla vielä jotakin odotettavaa.Miksi en osaa vain olla
ja nauttia matkasta vaan kokoajan tahdon jotakin uutta ja samalla mietin tässäkö
se kaikki on.Ja samantien tunnen syyllisyyttä;miten kehtaan edes ajatellakaan
asiaa noin,miten kehtaan olla niin pirun tyytymätön tähän elämääni kun voisi olla
paskemminkin asiat kuin mitä ne ovat.
Miksi pää on niin sekaisin tästä kaikesta ja miksi en osaa tätä puhua ulos,
pelkään sen kai kuullostavan liian typerältä tai jotain muuta älytöntä taas.
Ahdistaa tämä elämän rajallisuus,ahdistaa epätietoisuus ihan kaikesta.
Liikaa kahvia,liikaa ajatuksia,liian vähän aikaa,piti ottaa ihan rauhoittava
menoa tasoittamaan ja koettaa kirjoittaa mutta ainakun meinaan tosissani
yrittää kirjoittaa ne sanat ja ajatukset mitä mietin se jää vain pintaraapaisuksi
koska tuntuu etten pysty muuhun kuin siihen.Haluaisin pystyä mutta en kykene.
En vielä ole löytänyt keinoa miten enkä tiedä uskallanko koskaan täysin avata
patoutuneita tunteitani jotka ovat vuosikausia olleet hiljaa ja on ollutkin tähän
asti vain parempi että olen jatkossakin hiljaa koska pelkään kohdata niitä
luuseri kun olen.
Pelkään kohdata todelliset tuneeni,raivon,vihan,pelon ja pelkään miten ne
tulisivat minussa esiin ja saisinko hillittyä itseäni.Tavallaan se kuulemma on
puhdistava kokemus,kohdata kaikki tunteensa avoimestiolen vain aina itse
pidätellyt niitä,tai en ole koskaan antanut kenenkään nähdä kun itken.
Vielä tänäkin päivänä se on hyvin vaikeaa,vähitellen olen oppinut itkemään
vanhempieni edessä (hyvin harvoin) ja parin todella hyvän ystävän ja murun
edessä kai se sekin jotakin on mutta silti.Mielummin sitäkin harrastan yksin
kunnes on taas vähän parempi olo.Kaikki muut tunteet ovat minulle arvoitus,
omalla tavallaan koska en uskalla päästää niitä aivan täysin vapaaksi koska
pelkään mitä sitten tapahtuu.
Haluaisin vapautua niiden kahleista ja todellakin olla vapaa myös mieleltäni
ettei enää tarvitsisi pelätä ja murehtia vaan voisi oikeasti nauttia elämästä ja
sen matkasta.Tiedän kyllä yhden keinon mikä kuulemma olisi hyvä itsetutkiskelun
lääke,mutta pelkään testata sitä,pelkään taas niitä seuraamuksia enemmän kuin
sensijaan että olisin utelias kuin lapsi.
Löytyvätkö nämä vastaukset minulle ikinä?Silti vimmatusti niitä etsin vaikka
tuntuu että olisi parempi luovuttaa ja vain mennä elämän virran mukana
vaikka aina välillä tuntuu että väsyy siihenkin,itse elämään.
xoxo
anskuli
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti