Tekee mieli taas vaan itkeä tätä elämän epäreiluutta ihan joka asiassa.
Ja tiedän että olen säälittävä ihmisrietale,joka jaksaa vain valittaa kun
on paha olla ja tulee tänne valittamaan.Toisinaan tekisi mieli lopettaa
kaikki.Just nyt tähän.
Siinäpähän sitten kaikki näkisivät ja ehkä vihdoinkin ymmärtäisivät kun
pääsisivät lukemaan kirjoituksiani.
Niitä ahdistavia sanoja ja tunteita jotka niin mestarillisesti olen
osannut vuosikausia piilottaa eikä kenelläkään ollut hajuakaan.
Ja nyt sitten tuntuu,että kaikki räjähtää käsiin tulee ulos väkisin
ja itse en tiedä mitä tehdä.Vain äyskin muille ja yksin ollessani
itken.Kaikki on yhtä kaaosta ja minä vain itken kun en muuta osaa.
En osaa muuta kuin itkeä yksin pahaa oloa pois,senhän minä
olen aina osannut tehdä ja tottunut siihen tekemään,kukaan ei
näe sen kovan kuoren alle jonka olen itselleni vuosien saatossa
kovalla työllä rakentanut.Ja nyt kun sinne enemmänkin kuin 1
ihminen pääsee näkemään vähitellen,minä ahdistun ja olen
suorastaan kauhuissani ja toisaalta taas helpottunut ja toivon
kuuta taivaalta siinä samalla,että minuakin ymmärrettäisiin.
Ehkä minun kohtaloni on sitten vain olla tämä,väärinymmärretty.
Ja jos joku tulisikin minulta kysymään millälailla olen väärinymmärretty
vastaisin ettet kuitenkaan ymmärtäisi.Eihän tämäkään auta asiaa mutta
minkäs teet,kun et osaa muuta.
Juuri kun sai kiinni taas siitä positiivisuuden punaisesta langasta, kadotan sen.
Juuri kun on saamassa voimia lisää tuntuu että ne menevät samantien aina löytyy
jotakin uskomatonta,mitä jännittää,pelätä.Eikä kukaan ymmärrä edes tätäkään,
miten voimia kuluttavaa touhua tämä on henkisellä tasolla ja miten väsynyt on.
Putoan tähän samaan saatanan olotilaan aina vain uudestaan ja uudestaan.
xoxo
anskuli
Ja tiedän että olen säälittävä ihmisrietale,joka jaksaa vain valittaa kun
on paha olla ja tulee tänne valittamaan.Toisinaan tekisi mieli lopettaa
kaikki.Just nyt tähän.
Siinäpähän sitten kaikki näkisivät ja ehkä vihdoinkin ymmärtäisivät kun
pääsisivät lukemaan kirjoituksiani.
Niitä ahdistavia sanoja ja tunteita jotka niin mestarillisesti olen
osannut vuosikausia piilottaa eikä kenelläkään ollut hajuakaan.
Ja nyt sitten tuntuu,että kaikki räjähtää käsiin tulee ulos väkisin
ja itse en tiedä mitä tehdä.Vain äyskin muille ja yksin ollessani
itken.Kaikki on yhtä kaaosta ja minä vain itken kun en muuta osaa.
En osaa muuta kuin itkeä yksin pahaa oloa pois,senhän minä
olen aina osannut tehdä ja tottunut siihen tekemään,kukaan ei
näe sen kovan kuoren alle jonka olen itselleni vuosien saatossa
kovalla työllä rakentanut.Ja nyt kun sinne enemmänkin kuin 1
ihminen pääsee näkemään vähitellen,minä ahdistun ja olen
suorastaan kauhuissani ja toisaalta taas helpottunut ja toivon
kuuta taivaalta siinä samalla,että minuakin ymmärrettäisiin.
Ehkä minun kohtaloni on sitten vain olla tämä,väärinymmärretty.
Ja jos joku tulisikin minulta kysymään millälailla olen väärinymmärretty
vastaisin ettet kuitenkaan ymmärtäisi.Eihän tämäkään auta asiaa mutta
minkäs teet,kun et osaa muuta.
Juuri kun sai kiinni taas siitä positiivisuuden punaisesta langasta, kadotan sen.
Juuri kun on saamassa voimia lisää tuntuu että ne menevät samantien aina löytyy
jotakin uskomatonta,mitä jännittää,pelätä.Eikä kukaan ymmärrä edes tätäkään,
miten voimia kuluttavaa touhua tämä on henkisellä tasolla ja miten väsynyt on.
Putoan tähän samaan saatanan olotilaan aina vain uudestaan ja uudestaan.
xoxo
anskuli
Moikka Anskuli, ja kiva kun kävit blogissani! Kivaa ei ole tuo paniikki ja ahdistus. Lukiessani tekstejäsi tulee mieleeni omat päiväkirjani...tuska ja epätoivo kuuluu läpi ja se voimattomuus. Kun tarpeeksi kauan on vahva ja yrittää, alkaa koko kroppakin väsyä... ja mieli luovuttaa TAI SUUTTUU. Kysyit, miten otiin ensimmäiset askeleet. Suutuin. Kyllästyin itseeni, paniikkiin. Kirjaimellisesti avasin oven, otin ne askeleet ja samalla puhuin itselleni.....kirosin sisällä vellovaa oloani, pahaa fiilistä, sydämmen tykytystä....sanoin, että anna palaa, prkle ole sun orjas enää.... ja samalla sanoin itselleni...pärjäät. Ei ole vaarallista, et kuole. Näin sain sen ensimmäisen suorituksen alta pois. Toki, paniikki tuli ja oo oli kaamea, mutta hampaat irvessä kävelin talon ympäri ja jäin pihalle vielä istumaankin. Jotain, mitä olin haaveillut pitkään. Tuon taistelun jälkeen olin vahvempi! Jännä, että piti kirjaimellisesti taistella itsensä kanssa fyysisesti voittaakseen itsensä. Tein ihan pikkulenkkejä siitä lähtien päivittäin. Vaikka se olisi ollut vaan alaovelle, menin. Tahtotila elämään takaisin alkoi tuntua voimakkaammalta ja vei mukaansa. Toivo elämään palaili....eli, suuttumus ja taistelu, itsensä voittaminen... :) Vei aikaa toipua kokonaan sille tasolle, kun ns. normi-ihmiset ovat. Mutta.... siihen pystyy. Älä vaan anna periksi!!! Anna mielummin armoa itsellesi... jos tuntuu pahalta, ei se ole väärin. Jos joku (useat) eivät ymmärrä...älä välitä. Ei minuakaan ymmärretty, eikä varmaan ymmärretä vieläkään. Sen meinaan opin, että tämän jälkeen, kun on selvinnyt helvetistä... ei kovin moni asia hetkauta!
VastaaPoistaLaitellaan vaan viestejä ja jutellaan :)
Isosti tsemppiä tähänki päivään!
Maarit
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
PoistaHei!
PoistaKiitos vastauksesta ja tsempeistä! :)
laitoin sinulle sähköpostia toivottavasti se tuli perille :)
Kerro tänne jos jostain syystä et sitä saanut niin tulen vaikka blogiisi laittamaan oman osoitteeni.tuo g.mail on toinen s-postiosoitteeni jota käytän tosi harvoin enkä sinne niin mene kattomaan joka päivä toisin kuin hotmailin.T.Anskuli