torstai 3. lokakuuta 2013

Follow your dreams it's never too late!

Ilmassa tuoksuu jo vahvasti syksyn kirpeys,aunringonvalo kylpee lukemattomien,värikäiden lehtikasojen pinnalla ja hyytävä tuuli muistuttaa minua tulevasta pukien tiukemmin huivini kaulaan,kaivaen jo villapipon ja lapaset matkaan puolipitkän
mustan nahkatakkini seuraksi kun valmistaudun arkeen ja tunnille joka viikko.

Vieläkin totuttelua siihen arjen rytmiin taas alkaa aivan mahtavan Tamperereissun jälkeen ettei tahdo uskoa todeksi.Mutta eräs kaunis aamu se vain tuli ja en voinut pidätellä itkua siksi miten pahalta se tuntui.

Halusi niin kovasti takaisin karjumaan eturiviin äänensä käheäksi, jotta idolini tulisi lavalle esittämään meille kaukaakin
tulleille uskomatonta lahjakuuttaan tavalla,josta moni vain haaveilee,minäkin.

Tavallansa se keikka sai minuun taas motivaatiota ja potkua takamukselle
haluan olla jonain päivänä yhtä taitava ajatuksen kera marssin haikein
mielin tunnille,ehkä jopa pelonsekaisella tavalla mutta lähdin sieltä aina
helpottuneena ja tyytyväisenä itseeni ajatellen jos se on tämmöistä,niin
olkoon!Mikään ei tule tässä maailmassa ilmaiseksi ja olen vihdoin ja
viimein alkanut ymmärtämään sen.

Tuntuu että alan pikkuhiljaa onnistua itsekin asiassa,joka on minun koko elämäni.
Ja intohimoni En osaa edes vastata mitä minulle tapahtuisi jos joku tulisi ja veisi
musiikin meiltä pois.Moni varmaankin kuolisi.Jos ei kirjaimellisesti niin ainakin
henkisesti.Meistä tulisi vain yhteiskunnan hylkytavaraa.

Jos meidän työmme,harrastuksemme ja intohimomme ja ne jotka ansaitsevat sillä
jokapäiväisen leipänsä,tulisi eläviä kuolleita.Ihmiskunta lakkaisi olemasta.
Lakkaisi iloitsemasta,lakkaisi tuntemasta.Koska musiikki jos mikä on
tunteiden avain meidän jokaisen sisimpäämme.
Se herättää meissä inhimillisyytemme toisiamme kohtaan ja se tuo meitä yhteen
tavalla tai toisella.

Jotta ei menisi aivan liian vakavaksi tämä asia kerrottakoon nyt että kiirettä
on pitänyt mutta s eon vain hauskaa.Empä ainaaan ehdi surkutella omaa
olemassa oloani.Se että sinua tarvitaan jonnekin on uskomattoman vahva
tunne.Se että olet mukana luomass ajotakin hieno,jotain suurta ja ehkä
joku kaunis päivä esittämässä sitä vielä suurelle yleisölle...

Saa minut tuntemaan suurta,hiljaisat kunnioitusta niitä ihmisiä kohtaan
jotka tekevät sitä työkseen kuten idolini Alexi Laiho tekee ja monet
monet muut,Ja olen onnellinen ettei hän ole ylpistynyt asiasta. <3
Toivon samaa myöskin itselleni mutta en pelkää asiaa.

Huomenna pitkästä aikaa on koko oma porukka kasassa soittamassa
meidän ns "lepakkoluolassamme" miksikä minä sitä paikkaa aina kutsun
ja hymy nousee väkisinkin kasvoille.Ehkä minäkin vielä pääsen näyttämään
kynteni siitä mitä rakastan tehdä.

Ehkä jopa 2 bändin voimin.Niinkun minulla nykyään semmoinen mahdollisuus on
ja päätin ottaa härkää sarvista kiinni ja katsoa minne unelmani minua vie.

Take care!!




XOXO
Anskuli ;) <3






















ps.NÄMÄ kuvat ovat omiani joten NÄPIT IRTI
Kiitos :)









torstai 19. syyskuuta 2013

The Idol


Niimpäniin.Nämä valmiitkuvat teksteineen vetävät minut sanattomiksi muttta yritän nyt silti.
Huomenna juna vie minut taas  pitkästä aikaa pois, näistä tutuista kuvioista hieman vähän suurempaan kaupunkiin, joka on kutakuinkin tullut vuosien myötä myöskin tutuksi,mahtavien ja ihanien ihmisten pariin kokonaiseksi viikonlopuksi ja minä odotan sitä niin paljon, että olen pakahtua ja oli pakko tulla tekemään tänne vielä viimehetken postaus aiheesta.

Normaalisti vihaan jonkin asian odottamista yli
kaiken varsinkin jos se sattuu olemaan jotakin inhottavaa ja sen haluaa automaattisesti nythetipoispäiväjärjestyksestä hoitaa.

Mutta toisaalta taas kun odottaa jotain jännittävää kuten minä nyt positiivisesti jännitän,
en ole nukkunut 7h yöunia pidempää, koska en meinaa pysyä nahoissani.
Koska ajatukseni pyörivät jo reissussa ja niiden ihmisten keskellä keitä siellä mahdollisesti
tulen näkemään.

Ja herttinen sitä jännityksen määrää!Välillä ei edes tiedä miten päin olisi itkisikö vai nauraisiko
ja tiedän kyllä että jos kaikki menee suunnitelmien mukaan saatan,huom,saatan päästä
moikkaamaan idoliani toiseen kertaan.
Tämä ajatus laittaa minut suurinpiirtein itkemään,ihan sama naurakaa vaan kun tämmöinen
hieman päälle 30nen muijanretale käyttäytyy kuin teinityttö konsanaan.

Mutta ymmärrän myös niitä,joilla ei ole muuta elämässään kuin musiikki ja niiden
ympärillä pyörivät ihmiset.Mutta tavallaan se fiilis minkä ne saa aikaan tällaisissa
tavallisissa kaduntallaajissa on jotakin ihan uskomatonta ja sitä on kuin pieni lapsi
karkikaupassa.

Vielä pitäisi malttaa pakata vaikka olo on kutakuinkin levoton ja yrittänyt sitä purkaa
edes hieman tännekin.On vain vaikeaa pitää ajatukset koossa vaikka automaattisesti
tekeekin kutakuinin asiat ja näin.Ja tämä on juuri sellainen asia jotka vain fanit
ymmärtävät.Puhun nyt siis tosifaneista jonkun bändin yms suhteen.

Onhan se varmaan joidenkin mielestä myöskin ihan älytöntä mutta hei,
mistä sitä muusta pitäisi sitä iloa tän kaiken paskan ja kurjuuden keskeltä ammentaa
mitä tuolla maailmalla on ja omassakin elämässä kuin niistä jotka antavat voimia jaksaa
tätä päivästä toiseen,aamusta uuteen?

Nämä ihmiset kuitenni minusta tekevät työtä jota itsekin haluaisin joskus tehdä.
Tuoda ihmisille hyvää mieltä ja viihdyttää kun maailma potkii päähän ja mennä
sitten kotiin edes kerran hymyillen.Tuntuu vain että se tavoite on vieläkin aivan
liian kaukana.

Jokatapauksessa huomenna reissuun.Pitäisi se ai kaivaa tuo imuri tuolta komerosta
ja valssata sen kanssa ympäri kämppää.Minä kun aina periaatteitteni tapaan siivoan
kun olen lähdössä jonnekin.On paljon mukavampaa tulla siistiin kotiin ja vain rojahtaa
sohvalle väsyneenä ja kaikkensa antaneena.


Take Care! <3

XOXO
Anskuli

















ps.taas on vain siltikin paha olla eräiden ihmisetn suhteen.
tuntuu että ne yrittävät yhtä lannistaa minun mieltäni joka
ikinen helkkarin päivän.onko muilla ollut kokemusta ns.
selkäänpuukotuksesta yms henkisellä tasolla hyväksikäytetystä?
kommentoikaa toki vastaan kyllä :)































tiistai 10. syyskuuta 2013

Only god knows,we're all got our own demons

Väsyttää mutta teki mieli silti kirjoittaa ennen lämpimien peittojen alle sukeltamista.
Terapiassakin tuli tänään juteltua taas vähän vaikka mistä maan ja taivaan väliltä,
vaikka olin kovasti ensin jopa huolissani mistä ihmeestä siellä taas juttelen kunnes
taas näin ne tutut lasiovet edessäni että niin!

Mutta sitten aiheet poukkoilivat ympäriinsä ja välillä tuntui että pakenin itse sitä
varsinaista aihetta mistä olin päättänyt ottaa puheeksi, vaikka terapeuttini yrittikin
minulle vakuutella, ettei potilaan tehtävä ole murehtia sitä mitä sillä ja sillä kerralla
sanoisi.Kyllä se silti minua ainakin vähän pohdituttaa sanomisesta huolimatta.
En vain voi mitään sille.Tai voisinhan minä mutta siitä on lähinnä tullut ehkä
enemmän vain tapa.En oikein osaa sitä edes selittää miksi tunnen niin mutta
näin vain on.

Tunnen että minulla täytyy olla joka kerralla kun sinne menen, niin jotakin 
järkevää sanottavaa.Tai koen että se kerta menee kertakaikkiaan hukkaan
ja sitten itse vain turhaudun ja alan pohtia ettenkö ikinä pääse näistä demoneistani
eroon puhuessani jonnijoutavista yleisistä aiheista kun pitäisi keskittyä
purkamaan olennaista.Mutta kuulemma sekin tavallaan kuuluu välillä kys.hoidon
luonteeseen.

Itse taas myönnän että minua suorastaan pelottaa.
Kaivaa sieltä syvältä enää yhtään kuin mikä on turvallista.
Ehkä vain kuvittelen kaiken mutta tavallani kun olen ollut näinkin kauan hiljaa
ehkä liian kauan? niin miksi en sitten vain olisi tavallaan jatkossakin.
Arvatkaa vain tekisikö mieli olla niin!

Tiedän kuitenkin ettei se ole se oikea tie.
Jokin minussa on saanut tästä aivan tarpeekseen ja kokee oikeutenaan olevansa
ansainnut tulla kuulluksi.Minä en muuta hae kuin vähäsen edes ymmärrystä.
Eihän kukaan voi täydellisesti ymmärtää toista vai voiko? mutta edes vähän.
Anteeksi että tämä on taas tätä valittamista ehkä joidenin mielestä mutta tämä
asia vain pohdituttaa niin paljon.Uskokaa tai älkää kyllä se pohdituttaisi teitäkin.

Jos nyt tähän loppuun arkisempia asioita niin olen juossut tunneilla ja reeneissä
mikä oli taas aivan loistavaa että taiji taas alkoi ja niissä sai kunnon hien taas
aikaan ja hyvän olon.Huomenna murunen tulee käymään ja viikonloppuna
ehkä vain olen ja saatan nähdä ystäviäkin kun murunen lähtee viikonloppu-
reissulle.

10 päivän päästä pääsen itsekin hieman tuulettumaan Tampereelle
ja näkemään ystäviä.Jännittää hieman mutta kuitenkin sentään positiivisella
mielellä lähden.Malta odottaa että näen lempibändini pitkästä aikaa taas livenä
hyvien ystävien kera :)

Take care! <3

XOXO
Anskuli

















perjantai 6. syyskuuta 2013

No Reflection

Tulit elämääni kuin raikas tuulahdus hymyinesi ja lupauksinesi.
Ihan yhtä nopeasti kuin kerkesin edes tajuta katosit,sanaakaan sanomatta.
Vaikka olimme vain ystäviä tai niin minä ainakin luulin ja vannoit että
ollaan sitä aina,nin nyt en enää tiedä mitä uskoa ja mihin uskoa.

Miten noin vain voi kääntää toiselle selän ja iskeä sitä puukolla.
Olit minulle lähestulkoon kuin veli/sisko enkä ikinä saanut sanottua sitä
kun sinä jo heitit minut roskakoriin ja löysit ilmeisesti uuden ihmisen
jonka tunteilla leikkiä.

Vaikka en ollut sulle se täydellinen ystävä,en mennyt tottelevaisesti talutushihnassasi ihan aina
ja tullut kun SINÄ tarvitsit.Olin silti sinua pitämässä pystyssä silloin kun meinasit pudota ja
sillointällöin silloinkin sain vain paskaa niskaan,kunnes tulit häntä koipien välissä pyytämään
ihme ja kumma jopa anteeksi, kun yritin neuvoa ja sinä vain kylmäpäisesti tyrmäsit kaikki.
Mihin nämä kaikki unohtuvat kun tulee joku järjetön asia ja se laittaa pilalle meidän
ystävyytemme?Vaikkakin alan jo epäillä sitäkin olimmeko me edes ystäviä ikinä?

Eikö ystävien kuulu tukea ja ymmärtää sitä toistakin?Eikä vain tuijottaa sitä omaa napaansa?
Tulla vastaan asiassa kuin asiassa.Minusta tuntuu tällähetkellä hyvin surulliselta ja epätietoisuudelta.
Onko niin kylmäsydämmisen helppoa jättää toinen epätietoisuuden valtaan ja yksin sanaakaan
sanomatta kuin tulla rehdisti sanomaan missä mättää ja taistella sen puolesta että asialle voisi
tehdäkin jotakin.

Olen vain itkenyt ja kuunnellut Hanoi Rocksia/Mansonia kunnes oli pakko tulla purkamaan
tänne tuntemuksiani kyseisestä aiheesta.Enhän minäkään ole varmaan ollut mikään puhdas
pulmunen mutta ei nyt minuakaan ohtaan ole toimittu tässä ihan niinkuin pitäisi

Ei ystävää pitäisi käyttää ja heittää sitten pois vains en takia että ei fb.ssäkään
pahemmin ole sosiaalisella tuulella/juttele kovinkaan paljon.Ja silti sitä on valmis
uhraamaan mitä ihmeellisimmillä väärinkäsityksillä yms paskalla kokonaisen
hienon ystävyyden.

MITÄ HELVETTIÄ TÄMÄ ON?! vai enkö minä vain osaa vai eikö minua 
ymmärretä tässäkään asiassa? 

Kertokaa toki joku minullekin...
Ja jos se nyt yhtään joillekin jotenni "tyydytystä" tuottaa että minä itken peräänne
silmät päästäni niin en voi kuin puistella päätäni.
Mitä olen tehnyt ansaitakseni kaiken tämän vielä tähän kaiken päälle...
Varmaan olisi parempi kaikille jos olisin oikeesti kuollut.

Toivottavasti teillä jotka tunnette pistoksen sydämmessänne on nyt helvetin kivaa
ittenne kanssa siksi,mitä minulle teitte.

Minä en unohda.

xoxo
anskuli...

..."This'll hurt you more than me
I'm weak seven days i'm weak
Don't run away from me I won't
Bother count in one two three .."




.."you don't even want to know what i'm gonna do to you..."














maanantai 2. syyskuuta 2013

Sweet Dreams Are Made Of This

Tänään se sitten taas starttasi suht.koht kivuttomasti mistä itseasiassa hieman yllätyin itsekin.
Ensimmäinen tunti ja loppuvuoden rutistuksen paine senkuin vain kutkuttelee jo vatsapohjassa ja
ja takaraivossa asti saaden minut vain entistä enemmän sekaisin ja epätoivon valtaan.

Mutta toisaalta taasen tuntui jopa hyvältä mennä tunnille! mutta jännitti ja tuntui että
kun piti soittaa asteikkoa menin taas aivan lukkoon.Vaikka olin harjoitellut koko kesän
juuri sitätilannetta varten..!Kiitos sinä ihana paniikkihäiriö ja hahmottamishäiriö!
kun en vain osaa vielä sulkea niitä tuntemuksia pois "häiritsemästä"...*sigh*
Onnekseni opettaja oli hyvällä tuulella eikä juuri tainnut edes huomata
sitä miten itse siinä tilanteessa vain stressaannuin. >_<

Juuri tuli tuolla tv.stä Prisman dokumentti aivoista ja lopussa oli että mitä tapahtuu
kun suorituspaineen alla stressi laittaa aivot "lukkoon" ja miten sitä voi ehkäistä.
Ilmeisesti minun täytyy alkaa pitämään blogiani vähintään kerran viikkoon juuri
ennen tuntia ja kirjoittaa tuntemuksistani koska se kuulemma on tieteellisesti
todistettu parantavan suorituskykyä.

Muuten tuntuu että tämä päivä meni vähän miten meni.
Ehkä osittain vielä sisi että flunssa tahtoo vieläkin kurkkia vaikka viime yö oli nyt
ensimmäinen jolloin pystyin nukkumaan koko yön ilman et piti säpsähtää hereille
siihen että tukehtuu yskänpuuskaan ja olen onnistunut telomaan nilkkani jostain
x syystä johon koskee ja meinaa laittaa ohimot sykkimään tiiviiseen tahtiin..
aivan kuin ei jo olisi sitä ohimotykytystä jo ihan tarpeeksi..!

Osittain olen hieman pettynyt itseeni,ehkä opettajakin odotti enemmän vaikei sitä
missään vaiheessa edes ilmaissut vaikka kovin suorapuheinen noin muuten onkin.
Samassa päätin että opettelen vaikka väkisin nuo hemmetin asteikot ne kun
tuntuvat olevan hirmu isoja esteitä tällähetkellä vieläkin!
tai sitten minäkin olen vain laiska ja opettajanikin on sen minulle suoraan.
Tämä kaikki laittaa turhauttamaan siksi,että kun tahtoisi jo päästä eteenpäin
eikä istua tuolla loppuelämääni.

Tiedän,minun pitäisi olla pianon ääressä vaika olen älyttömän väsynyt
minun pitäisi opiskella ja silti ajattelen että huomenna.
Huomenna sitten ja keksin itselleni tekosyyn että olen kipeä
ja ärtynyt ja flunssainen.

Myöskin epäilen omia kykyjäni jälleen kerran tämän kanssa.
Onko minusta tähän todellakaan.Taso tason jälkeen asiat vaikeutuvat
ja sitä myötä paine kasvaa äärimmilleen.
Kysymys kuuluu mitä teen asian suhteen.

Muutenkin bändikuviot turhauttaa tuntuu että missään ei ole taas
mitään tolkkua,vaikka 2kk tauon jälkeen asiart ehkä jo näyttäisivät
vähitellen vihreää valoa ja kävimme eilen soittamassa pitkästä aikaa.
Pinna on kireällä käsittämättömistä asioista ja toisinaan tekisi mieli vain itkeä
ja luovuttaa ja todeta ettei minusta ole tähän.
En saa unelmastani ikinä kiinni.
Enkä varmasti saakaan ainakaan tätä menoa.

Niimpä niin, tervetuloa syksy ja stressi. -.-



XoXo
Anskuli 

















lauantai 31. elokuuta 2013

New Day In Twin Peaks


Ilmassa on jo puhtaasti syksyn tuulahduksia vaikka päivät ovatkin vielä lämpimiä
viileästä tuulesta huolimatta.Ystävän kanssa viimeisen kerran terassilla, kun ei ollut
kantapaikka auki jostakin kumman syystä.Noh eipä se meidän päiväämme silti
pilannut.

Olutta, ja ihmisten kiireiden katselua ja naurua sekä vakavampiinkin asioihin
hetkeksi  paneutumista ja ihmettelemistä miten elämä on jälleenkerran niin kummallista.
Joskus sitä vain on hyvä ihmetellä jonkun muunkin kuin vain itsensä kanssa.

Viime Ma en mennyt tunnille koska olen ollut aivan järjettömässä köhässä
jo viikon päivät ja hyvä ettei ystävän kanssa köhisty suurinpiirtein kilpaa auringon-
paisteessa kävellessämme ja ihmetellen kun joka paikassa keskustaa oli
asfaltti revitty auki ja remppamiehet paiskoivat hommiaan.

Muutama olut terassilla,yhden tutun morjestaessa ohimennen ja sitten
kaupan kautta käveltyämme päätimme tilata taksin kun tuntui ettei oikein
enää jaksanut kävellä vielä takaisinkaan.
Kämpille päästyä lisää olutta ja osa kylmään, X Files pyörimään koska
halusin välttämättä katsoa yhden pelottavimmista jaksoista ikinä arvellen,
ettei se näin alkuillasta olisi vielä niin pelottava kun aurinko oli vielä ylhäällä
enkä ollut yksin sitä katsomassa eivätkä ne tulisi myöhemmin edes uniinikaan.

Ajatuksissani käväisi joskus sen päivän aikana että jos me nyt sit näin
sarkasmisesti ajatellen "kuollaan" kun jenkit kuitenkin hyökkää Syyriaan,
minä olen siitä ihan varma, kunniattomat paskiaiset! niin mikäpä
olisikaan oikeastaan paremi tapa viettää se päivä kuin rakkaiden seurassa
ja että tarvittaessa oluttakin löytyy kaapista ja pitää hauskaa ja yrittää
olla murehtimatta liikaa tulevaa.

Nyt tässä hieman rauhottumista kera kahvikupillisen ja hiljaisuudesta
Lauantain kuluessa ja odotellessa vastausta että onko reenit vielä
tänään vaiko vasta huomenna.
Ensiviikolla alkaen Ma.ta onkin sitten taas huisketta koulun ja harrastusten
suhteen ja pitäisi tuota ukkoakin ehtiä nähhä siinä välissä.

Kesä on vähitellen mennyt pois ei ihan vielä mutta tunnen sen.
Ja hieno kesä olikin uusine ihmisineen ja tapahtumineen.
Hieman haikeaa mutta ei mahda.
Mikään ei kestä kuitenkaan ikuisesti.
Take care! <3

The Winter is coming...


xoxo
Anskuli<3


 


















sunnuntai 25. elokuuta 2013

Fear is the anger, anger is the hate, hate.. is suffering!

Ajattelin näin "itsehoitona" aloittaa kirjoittamisen peloistani.
Olen pohtinut tätä jo jonkin aikaa ja välillä luovuin melkei jo koko ajatuksesta,
 mutta sitten ajattelin että jos en nyt edes näinkin kohtaa pelkojani kirjoittamalla
ne ylös,miten voisin koskaan niitävoittaakaan?
Toivottavasti tästä kirjoituksestani on apua myös muillekin.

Lajittelen nämä 10 pahinta pelkoa niin että vähäpätöisemmistä (numero 1 jne)
kaikkien pelkojen äitiin (numero 10) Koettakaa nyt saada jotakin tolkkua tästäkin.


1.Ampiaiset
Mitähän tähän oikeins anoisi.En edes tiedä,miksi koska minua ei kuulemma ole edes
pistänyt kys otus lapsuudesta tähän päivään asti.Voin kai sanoa että olen onnekas?
Mutta siltikin kun näen semmoisen lähettyvilläni joko jähmetyn tai syöksen kuin raketti
riippuen paiasta missä sillähetkellä satun olemaan.

2.Ukkonen.
Tietyllä tavalla tuota luonnon ilmiötä vastaan minulla ei ole mitään koska en ole onneksi
kuitenaan okenut mitään trautaammista kuten salamaniskua,pallosalaman kohtaamista jne
ja toivottavasti en koekaan mutta joka kerta un tulee voimakas ukonilma tunnen että
koen hermotuksen ja kunnioituksen yhtäaikaisia tuntemuksia sitä kohtaan.Ehkä se kova
ääni on se joka tekee sen mutta valoshowt ovat kyllä mahtavaa seurattavaa turvallisesta
paikasta.Siltikin olen hermotunut kovalla ukonilmalla mutta opetellut olemaan yksin kun
se tulee ja kuuntelemaan sen pauhua ja mennyt jopa katsomaan parvekkeelle.
Ainoa vain on se,etten osaa nukua ukkosella,kunnes se menee ohi,varsinkin,
jos se tulee yöllä.On vähän liian spookimaista minun makuuni jopa.

3.Tarantellat.
Siis hyi olkoon.Puistatus menee pitkin selkäpiitä kun vain aajttelenkin.
Enkä tähänkään tiedä mitään järkevää syytä että miksi  mutta näin vain on.
Minä saan sätkyn heti jos kulta esimerkiksi kädellään leikkii että se on hämis
ja se on vaikka vaikka vatsani päällä hyvä etten mottase :D
Eli minut jos laittaisi vaikkapa lasiseen läpinäkyvään kaappiin ja päälleni alkaisi
tippua näitä inhottavia otuksia lasteittain kiljuisin varmaan kunnes menisi taju.
En tiedä enkä halua edes kokeillakaan!

4.Lentäminen
Olen kuulemme ollut lentokoneessa joskus vauvana hoitajan sylissä
no muistaakos sellainen muutaman päivän ikäinen rääpäle siitä yhtään
mitään?! Mutta tämmöinen on taas jostakin minulle tullut.Eikä hajuakaan että
miksi. Kattonut liene liikaa siihen kohdistuvia katastrofileffoja kenties ei voi tietää.
Ehkä minut pitäisi laittaa sinne lentopelkokurssille mitä näitä nyt on sinne lentokone-
simulaattoriin vartiksi ja katsoa pyörrynkö vai en.Joskus melkein voisi kokeillakin.


5.Hukkuminen
No tähän sentään liittyy pari tarinaakin.Joista olen ilmeisesti jonnisortin pelon saanut
itselleni enkä näin ollen osaa siis uida.Vielä tänäkään päivänä.Veteen uskallan kyllä,
ja ehkä istua hetki hiekkapohjassa tai uida käsipohjaa mutta siihenpä se sitten jääkin.
Kerran joskus kun meillä vielä oli mökki,isä yritti minua opettaa uimaan pitämällä
käsiä vatsani päällä ja minä vain polskisin.Olinkohan jotain 5v?
Mutta eihän siitä mitään tullut kun minua pelotti niin että olin kuulemma alkanut kiljua
suoraa huutoa että pitäisi päästä pois.Muistan tuon jotenkin hämärästi itsekin mutten
muista miksi se on minulla ollut jo silloin olemassa tämä hukkumispelko?
Toinen tarina liittyy kun olin jo jotain 8-10v en ihan tarkkaa muista mutta niillämain.
Olimme isän ja veljen perheen kanssa kylpylä-reissulla läträämässä vedessä.
Isän mukana nyt uskalsin olla vedessä niinkuin muutkin.
Mutta sitten innostuin veljen kans laskemaan vesiliukumäkeä ja isä oli nimenomaan
sanonut et pitää vetää keuhkot täyteen ilmaan loppusuoralla ettei vedet tule henkeen.
Kuinka ollakaan minähän vauhdin huumassa unohdin koko asian ja kerkesin vetää
vain hetken ilmaa keuhkoihini,kunnes jo pulahdin pinnan alle.En edes tajunnut että
se menee noinkin nopeasti!Sen hetken jotenkin muistan aina.
Olin kuulemma vain epätoivoissani yrittänyt silmät kiinni räpiköidä kohti pintaa,
mutta minusta tuntui että ennenkuin isän kädet olivat jo nostaneet minut pintaan se
aika tuntui kestävän ikuisuuden ja puistattaa vieläkin kun koin sen.Yritin silmät kiinni
räpiköidä itse pintaan siinä onnistumatta,vaikkain se oli vain pari sekunttia mutta silti.

6.Korkeat paikat
Taas yksi mysteeri.Muuta minulla ei oikein ole tähän lisättävää.
Pentuna uskalsin mennä mutta nykyään ei kirveelläkään saa.

7.Ahtaat/pimeät paikat
Siinä toinen samanlainen mystery case.
Ihme että hissiin kuitenkin uskallan mennä.Mutta jos minut vaikkapa haudattaisiin
elävältä tai laitettaisiin noin ahtaaseen paikkaan ja kansi kiinni ei ei mitään tulisi.
Pelkkä ajatuskin jo saa voimaan lähestulkoon pahoin.Enkä edelleenkään tiedä
miksi?!

8. Laajat tilat pullollaan ihmisiä/tungokset jne
Minulle on siis diagnosoitu sos.pelot lievän ahdistuneisuushäiriön ja masennuksen ja
paniikkihäiriön kaverina.Keikoille yksin esimerkiksi ei ole mitään asiaa saati 4jän
ruuhkaan kauppaan tai kaupungille missä ihmiset tuuppii,tönii anteeksipyytelemättä
ja mukamaskiireisinä omissa juoksuissaan.En tiedä mistä tämänkin olen saanut,
mutta luulen kaikista isoimman syntipukin olevan suht.koht.rankan koulukiusaamis-
kokemusteni takia.

9.Sos.tilanteet.
Tavallaan liittyy tuohon edelliseen mainintaan mutta koska käyn sitä läpi
joka ikinen päivä itseni kanssa saakoon se nyt vielä tähän oman paikkansa.
Esim.yläasteella inhosin esitelmiä,en niiden tekoa koska tykkäsin tehdä niitä
yksin,mutta kun ne piti mennä lukemaan luokan eteen toisten ilkkuessa ja
naureskellessa,tarkemmin ottaen koko LUOKAN ... voi härregyyd.
Nyk.koulussakin YRITIN,oikeasti yritin käydä ensin teoriaryhmätunteja
mutta ei siitä mitään tullut.Onneksi nykyään opettajani pitää ne minulle
aina tunnin lopuksi.

10.Kuolema.
Noh,kaikkihan me tätä pelkäämme kuitenkin.Minusta olisi tyhmää olla
pelkäämättä ja jokainen näkee asian omalla tavallaan.
Itselläni on vain henk.kohtainen asia,jonka takia pelkään sitä enemmän
kuin kukaan muu.
Ja olen kokenut tuonpuoleisesta maailmasta asioita,joista tänne kirjoittaminen
varmaan lähettäisi minut samantien psykiatriselle osastolle.
Olen myös kuullut tapauksia muiltakin eli en siis ole yksin ainakaan sen asian
suhteen.Enemmän vain että jos minulle tulisi joku jolla olisi kristallipikari kou-
rassaan ja tarjoaisi sitä minulle kysyen, haluatko kokea kuoleman mutta elää
silti,niin ottaisin sen pikarin ja joisin siitä.Valitettavasti tällainen ei vain ole
mahdollista.Vaan on tyydyttävä tähän kuolevaisen osaan mikä ahdistaa
välillä niin paljon että se muodostuu peloksi.


Tässäpä tämä.
Tuli ihan hiki tätä kirjoittaessa.En ole vieläkään oikein kunnossa olen 4jättä päivää
flunssassa ja peruin jo huomisen tunninkin ja mietin mitä teen.Menen varmaan
porukoilla käymään ja pohditaan tarvitaanko sitä lääkärireissua vaiko ei.
Itse melkein ottaisin sen jo kun tämä jatkuva hiki,pärskiminen ja niistely ja
tajuttomat yskänpuuskat alkavat todellakin viedä voimia.
Kaikesta huolimatta Take Care!

XoXo
anskuli