torstai 27. helmikuuta 2014

Wasting The Dawn

Menneisyyden haamut ovat olleet seurassani luvattoman paljon aina tähän päivään asti.
Aion a siihenkin päivään asti kun tämä paniikki/ahdistuneisuushelvetti alkoi kun menin
ja halusin typeränä kurkottaa unelmaani,jotakin hienoa niin olisi saada soittaa ihmisille wau!
Luoja paratkoon,Nyt tuo "unelma" tuntuu taas niin kaukaiselta saavuttaa liekös aavutan sitä
ikinä en tiedä.Tuntuu vain että elämäni on ollut tähänkin asti vain pelkkää selviytymistä ja
minun pitäisi olla vahva ja kuulemma olenkin mutta miksi en itse tunne niin vaan
paskan marjat.

Olen joutunut tahtomattani tilanteisiin joita en soisi kenellekään,tiedän mitä on tulla
nöyryytetyksi ihmisten edessä kun kaikki vain nauravat ja sinä voisit haihtua sillä
sekunnilla maan rakoon esitelmää pitäessäsi ja yrität pinnistää äänesi kuuluville,
kun luokan "kingi" karjuu ettei kuulu ja itse piipitän sen läpi opettajan millään
puuttumatta edes asiaan.

Tiedän mille se tuntuu kun kaikkien keskellä sinun takkisi ryöstetään ja poljetaam
mutalammikkoon ja joudut valehtelemaan vanhemmillesi mitä oikeasti oli käynyt.
Tiedän mille tuntuu taas etsiä varastettua takkiaan että pääsisi kotiin itku kurkussa
kun ulkona sataa eikä uskalla ohittaa sitä hiton porttia jossa kiusaajat ovat tupakalla
ja ikäänkuin odottavat minua jotta menisin ohi ja sen takia jouduin keksimään aina
pidemmän reitin jotta säästyisin edes kotiin mennessä solvailuilta,huudoilta ja
kivien heittämiseltä sekä talvisin lumipallojen.

Tiedän mitä on olla menemättä kouluun koska pelottaa mennä sinne,
vaan mielummin anttilan toptenosastolle aamuisin kun sinne helvettiin tai koulupäivän
päätteeksi itkeä itsensä uneen huoneessaan kenenkään tietämättä miten paha on olla.
Tiedän mitä on tulla viimeisenä valituksi,kun ei pysty vaan muut joutuvat tekemään
asian puolestasi ja se sitten opettajien tietämättä jälkikäteen kostetaan kiusaamalla jotenkin,syrjimällä,kuiskimalla,haukkumalla vajakiksi.

Tiedän mitä on olla yksin maailmassa menettää 2 ihmistä itsemurhalle ja syyttää
siitä itseään kun ei voinut auttaa vaan oli liian kaukana jotta voisi auttaa ja sai
vain viestin että on löydetty kuolleena,löydetty kuolleena.Tiedän mitä on itsensä
syyttely ja istenvä viilteleminen asian takia.Arvet ovat vieläkin olemassa käsissäni.
Tiedän mitä on nähdä kun ystävä tapattaa itsensä huumeisiin minun voidessani
tehdä mitään asialle tiedän mitä on olla välirikossa ja tiedän mitä on tulla petetyksi
ja selkään puukottajaksi.

Tiedän mitä on kuunnella pimeässä,piilossa luurit korvilla vanhempien riitoja
kun toinen humalluspäissään ei ymmärrä tilannetta tiedän mitä on paeta
omaa isää,tiedän mitä luottamuksen menettäminen on,tiedän mille tuntuu
kun ei ole ketään kuka tietäisi, miten asiat itsellä on on vain toivonut
että se joskus loppuisi.Loppuihan se,nyt tilatte tuli uusi helvetti, mutta
en osaa sanoa kumpi on pahempi.

Se että pelkään kaikkea,ja ahdistun kaikesta vaiko tuo mitä olen kokenut.
Saatika sitten tähän päälle vielä äidin syöpä,johon se meinasi kuolla 
hoitovirheen takia en ala yks.kohtaisemmin kuvailemaan,
syöpälääkkeiden sivuvaikutuksesta johtuva lonkkaleikkaus ja nyt kaikki tuo
on takana ja hälläkin pitäisi olla asiat hyvin.
Minulla pitäisi olla asiat hyvin kaiken tuon kokeman paskan jälkeen.


Tiedän mitä on kun tuntee olevansa ei toivottu,kukaan ei halua
olen hyödytön luuseri enkä mikään suosittu en kaunis en mitään.
Siltikin tässä vain olen kaikesta tuosta huolimatta ja tiedän on
pahemminkin asiat joillakin ja voisi olla minullakin ja minulla on.
Tiedän mitä on olla sairas,lääkäreiden koekaniini harvinaisuuden
takia tiedän kaiken tämän.Elämän kauneudesta minulla on vain
aavistus.

xoxo
anskuli

~ ..But you can't turn back the time
it always gonna wait on the line

Some may wish never to be born
wastin' the dawn
like a rose growin' from the Christ's thorn
Wasting the Dawn ¨~
















keskiviikko 26. helmikuuta 2014

Life & Darkness III

Olen viimeaikoina paennut,paennut ja vain paennut.
Tuntuu etten tahdo kohdata voimakkaita tuneitani koska en osaa käsitellä niitä ilman
että romahdan täysin ja olen yksin eikä se onnistu että siinä vieressä olisi joku muu.
Tuntuu että on tämän kanssa iavan yksin.Fiktion maailma on ollut enemmän kuin
tuki ja turva,ystäväni hädän hetkellä,yön pimeydessäkin,kellon ajasta riippumatta.

Vaikka tiedän että on tahoja joille voisin soittaa tai mennä vaikka keskellä yötä
en vain viitsi koska olen liian ylpeä myöntämään että nyt romahdan jos en pääse
kotoa pois ja ihmiset huolehstuisivat vain entisestään.Viime yö oli juuri sellainen
kunnes uupumus suorastaan pakotti kehoni ja mieleni nukahtamaan kun se ensin
oli hetken aikaa vain hengitellyt ja kuunnellut rauhallista bambuhuilun säveliä ja
olin turvassa pimeydessä tietäen ettei kukaan nähnyt kun olin romahtamisen
partaalla.

Päiväkirjani täyttyi liian pitkästä aikaa liian raskaista ja synkistä
mietteistäni ainakin 8 sivullisen verran olisi tullut enemmänkin mutta
kirjoitin siihen asti vain kunnes käteni oli turta ja kipeä ja voimaton
jaksamaan puristamaan mustekynää hyppysissään.

Nytkin olen vain paennut fiktion maailmaan,takaisin kirjan pariin mitä
tein eilenkin ja olen hieman saanut edes lomaa eilisistä tunteistani,vaikka
kahvista huolimatta väsymys painaa taakkana harteilla.Kevät on itseasiassa
ainoa valonpilkahdus,tämä pitkä ja kylmä,pimeä loputon talvi alkaa vihdoin
väistyä ja mieleni tekisi romahtaa itkemään ilosta ja helpotuksesta,se on ohi.

Ja samaan aikaan harmittelen hirveästi kun eilinen terapeuttini soitti ja perui
silloisen tapaamsien ja nyt se menee taas pitkälle ajan päähän.Ja se harmittaa
ja ahdistaa ja on ahdistanut aivan kaikki.Loma alkoi onneksi mutta aivan
kaikki muu mikä tässä ympärillä pyörii on ahdistavaa ja todella sekavaa.
Tuntuu että olisi paljon enemmänkin sanottavaa ja kerrottavaa,muka
kaikkea kivaa sattunut mukamas kaikkea ihan huippua jonka pitäisi
kirjoittaa vain siksi että muistaisi.

Kun lueskelin vanhoja juttja eilen
päiväkirjastani kauhistuin kun en muistanut kuin hämärästi menneet vuodet.
Kaikki on mennyt niin sumun peitossa etten muista kuin hämärästi jotakin
jos paljon sitäkään.Ja tavallaan on taas sellainen ihan sama-olo.Olen valmis
lakkaamaan pelkäämästä ihan koko ajan ilman syytä.

Mutta en ole kai valmis vielä ihan siihenkään kun en tiedä keinoja miten päästä
pois tästä valheiden verkosta.Valheiden verkosta että kaikki olisi niin pirun pelottavaa
ja ahdistavaa kokoajan enkä osaa muusta kirjoittaakaan kuin tästä.Surullista.
Mutta kai tämäkin on vain ajanjakso mikä pitää käsitellä ja kirjoittaa jonnekin
ja unohtaa taas iäksi.

Onneksi kuitenkin tuon kaiken harmauden ja loskan keskeltä ruoho on
alkanut hieman pilkottamaan ja lumet sulamaan ja ei enää ole niin
tavattoman liukasta että on pitänyt olla jo senkin takia saattaja
mukana kun on joutunut tuolla liikkumaan.Ja nyt tuntuu aurinkokin
yrittävän kurkkia pilvien lomasta,toivottavasti se paistaisi pian jo
jatkuvasti.Olen tästä pimeydestä,varsinkin henkilökohtaisesta
sellaisesta saanut tarpeekseni.

Kevät on yleensä kaiken uuden alku pitkän ja pimeän talven
jälkeen kun pursuaa uutta elämää.Ehkä myös minussakin ja saan
taas voimaa.

xoxo
anskuli




















torstai 20. helmikuuta 2014

Sekametelisoppa

Muutamaan kertaan on tullut ajatus että mitähän järkeä tätäkään on pitää täällä enää edes yllä
mutta sitten taas kuitenkin mietin että ehkä tämäkin on vain hyvä paikka purkautua eikä minua
ees haittaa sekään vaikei kukaan tätä seuraisikaan,ihan sama.Tämä on minun pieni ahdistuksen-
purkamis,paikkani,pakopaikkani,tästä kylmästä ja liiankin julmasta maailmasta kuin mitä se
toisinaan osaa itsestään näyttää.

Päivät vain menevät,Olympialaisten huumaa,onneksi sekin loppuu kohta ei ehkä ihan
toista kk putkeen heti jaksaisi koska kohta liene alkavat taas MM-kisat paitti jos me
jollain ihmeen konstilla voitetaan jonkivärinen Olympiamitalli,niin tämäkin maa menee
totaalisen sekaisin taas muutamaksi viikoksi,eikä uutisissa varmaankaan muusta puhu-
takkaan,kuin,kuinka Suomi sitä tätä tuota,niin että alkaa nähdä punaista ja menee hermot.
Joo ihan kiva vaikka voitetaan,tai vaikkaei voitettaisikaan,se on silti kuitenkin vain lätkää
VAIN urheilua hyvä ihme,eikä mikään sermmoinen asia,että maailma nyt kohta ihan
varmasti suistuu pois radaltaan jos ei väh.pronssia tule!Voi luoja.

Vaikka tosin taitoluistelua olen tykännyt kyllä katsoa ja lumilautailua sen lätkänkin
ohella,mutta karmaiseva pettymys oli tupla-annoksena itselle kun aina ne
lempiurheilijat ovat taasen poista pelistä ja varmaan kohta lopettavatkin,
eikä enää heistäkään oikein saa ammettua itselleen sitä tsemppausta ja
onnistumista ja uskomista itteensä päälle vaikeina aikoina,kun usko omaan tekemiseen
itseensä ja kaikkeen on ollut horjumassa hyvinkin uhkaavasti.

Päivät ovat menneet eteenpäin,nyt on ollut taas hieman vaikeampi päivä,
itkuinen,itseensä pettynyt päivä,olen sentään edes jaksanut ottaa koulukirjat esiin
ja tehdä hetki tehtäviä, vaikka opettajani yritti minulle viime tunnilla toitottaakin
etten nyt vain väsähtäisi kun pääsin jo nyt taas hyvään alkuun!
Ja minä vain ajattelin että edes joku uskoo minuun,tai ainakin selvästi haluaa uskoa
vaikei välttämättä aivan täysin tilannettani ymmärräkään,silti kuitenkin,ehkä joskus
vähän raaemmallakin tavalla potkii  minua persuksille kun minä olisin jo luovuttamassa
leikin kesken, koska välistä vain tuntuu,että anteeksi kaikille että olen olemassa,miksi en
voinut vaan lakata olemasta silloin joskus pienenä,kaikille olisi ollut niin vain helpompaa
nytkin tämä elämä kuin vain kestää minua.

Tämä vuosi on ollut todellinen koettelmus kaikilla tavoin,tuntuu ettei se koettelemus lopu
ikinä,varsinkaan  nyt viimeisen 2kk ajan olen ollut pimeimmässä paikassa kuin ikinä,en,
en ehkä kuitenkaan ole ajatellut mitään että tekisin itselleni jotakin vaikka välillä on käynyt
mielessä,mutta en vain kykene siihen että tekisin niin kaikille läheisilleni,eritoten vanhemmil-
leni ja rakkaalleni,jättäisin heideät yksin.Vaikka tuntuu että minä se vasta olenkin ollut viime-
aikoina kovin yksin vaikka ympärilläni olisin ihmisiä,mutta kun ne ovat ymmärtämättömiä
sieluja,miten voisi ede wskuvitellakaan että he edes ymmärtäisivät.Tämä päivä on ollut
hyvin terapeuttinen päivä myös,olen kirjoittanut monelle taholle tänään,tuntuu että sisältäni
aivan kuin kumpuaisi koko ajan tekstiä,mutta silti tuntuu taasen että kaikki on jo sanottu
ja siltikin huomaan että olen umpikujassa tämänkin asian kanssa ja elämänikin suhteen
aivan kaiken suhteen.Tuntuu etten riitä tietyille tahoille vain sellaisenaan,minun pitäisi
olla jokin super-ihminen ja pitää kaikki ihmiset tyytyväisinä ja olla vain se iki-ihana
ja harmiton persoonani.

Miten minä jaksan mukamas olla kun minua ei ymmärrettä,
ei edes haluta tietää asioistani ei edes haluta yrittääkään ymmärtää.Eikä tilannetta
auta sekään että toisinaan myöskin ollut kuolemanpelko taas päivittäin läsnä.
Varsinkin iltaisin,kun makaan pimeässä peiton alla hetken silmät kiinni,ikäänkuin
säikähdän hereille ja tunteeseen että herrajumala,jonakin päivänä minunkin sydäm-
meni lakkaa lyömästä ja sitten,minua ei enää ole.Niin naurettavalta kuin s ekuullos-
taakin mutta säikähdän.Tänään säikähdin kun olin vanhemmilla ja isä vain ilmestyi
ääneti keittiöön hihkaisten vaine ttä semmosta ja minä pomppasin tuoliltani ja naurahdin
hermostuneena että hui ku säikähdin.Minusta on tullut hirveän säikky,olen huomannut.

Kerrottakoot nyt sitten tänne,että minulla oli lääkitys,lopetin ne,en jaksanut sitä rumbaa
koska koin etteivät ne auttaneet minua mitenkään,eikä tästä kukaan muu tiedä
kuin lähimmät ystäväni ja rakas joka on ollut minulla suurena tukena,nytkin laittoi
viestiä ja kyseli miten menee vaikka hänellä on ystävä kylässä ja minä aloin itkeä
kun joku välittää.Päiväkirjaan en ole jaksanut edes raapustella aikoihin mitään,
vaikka sellaisenkin kyllä omistan,olen vain jotenkin tottunut napouttelemaan
näppäimistöllä sujuvaa tahtia,tuntuu kuin ehkä minusta olisi jotain pikakirjoittajan
ainesta mutta en nyt tiedä.

Kaikki on vain taas niin sekaisin mutta tavallaan taas umpikujassa ja tullut
tavallaan vähnä rytinällä takaisin päin tämän 2 kk aikana.
Todellinen sekametelisoppa ja tämän kaiken keskellä yritän vain rämpiä
ja nähdä asiassa kuin asiassa aina se valoisampi puoli.Kaikkea nyt on
vain ollut aivan liikaa meneillään,breikkiä tässä olen vetämässäkin,onneksi
kohta myöskin koulunkin puolelta kun alkaa hiihtoloma.

Kevät tule jo <3

xoxo
Anskuli

























perjantai 7. helmikuuta 2014

Long Lost To Where No Pathway Goes

Päätöksiä,takapakkia, mulla on nyt vähän tämmöinen luomisvimma menossa-
hätäheittoja,kunnes jo samantien kadun että edes laukaisin sen ääneen kun on vain
olo,että haluaisi täksi päiväksi kun kukaan ei kuitenkaan tule käymään, vain käpertyä
tähän turvalliseen pesäänsä ja katsoa ajan kuluksi kaikkea hömppää,muusta maailmasta
piittaamatta.Ja samaan aikaan taas toivoisi että joku tulisi ja voisi avata muutaman oluen
ja jauhaa ja parantaa maailmaa.Loppujen lopuksi kuitenkin taas palaa siihen yhteen
kysymykseen kuten aina,miksi?
Kaikki tuntuu taas niin järjettömältä ja turhalta että tekee mieli vain itkeä kun tajuaa
miten rajallista tämä kaikki on ja se ettei millään kuitenkaan sittenkään ole mitään väliä
vaikka mitä tekisikin ja vaikka mistä haaveilisi.

Siltikin,sitä kuitenkin tahtoo tehdä ja haaveilla,ehkä vain omaksi ilokseen ja myöskin
muiden vaikei sillä loppupeleissä mitään merkitystä olekaan.Joskus sekin unohtuu ja
kuihtuu tomuna tuulen mukana,viimeistään kun ihmisten aika alkaa olla ohi joskus
silloin,kun itsestä on enää muisto vain jos sitäkään.Ja se kaikki ahdistaa joskus
niin mielettömästi ettei sitä edes voi sanoin kuvailla.

Pohdin paljon tällaisia asioita mutta tiedän ettei se suremalla siitä parane.
Sitä kuitenkin yrittää opetella nauttimaan niistä elämän pienistä ja vähän isommistakin
hetkistä päivä kerrallaan ja kun päivän päättyessä suljen silmäni,kiitän,en tiedä
ketä tai mitä,mutta kuitenkin kiitän aina siitä päivästä,ihan vain sillä perusteella
että on saanut olla olemassa vaikka kuinka olisi paskakin päivä takana.
Ehkä siitä kannattaa tehdä se oma haarniskansa,oman vahvuutensa,
kääntää negatiivinen posiviitiseksi ja hymyillä kaikesta siitä positiivisesta mitä on
ja on saanut aikaan.


Pääni on vielä ihan uninen ja tyhjä juotuani vasta puolikahvikupillista ja onnistuin
paahtoleivätkin melkein käräyttämään pilalle mutta yritän silti ettei mikään pilaisi
tätä päivääni.vaikka yksinkin olisin tänään.Ei kai se nyt niin kamala asia kuitenkaan ole?
Viikonloppuja kaikille! <3


XoXo
Anskuli <3 


















torstai 30. tammikuuta 2014

Ristiriitoja

Päivät ovat tuntuneet toistavan samaa tiettyä kaavaa,nukun,kun herään,keitän kahvit
ja menen hetkeksi netin ihmeelliseen maailmaan katsomaan mitä sinne kuuluu ja myös
maailmalle,lukemaan uutisia aamukahvin tuoksun lomassa,pelaan ja vain olen.
Päivät vain menevät ja joskus tuntuu että pitäisi saavuttaa enemmän,pitäisi olla
jo jotakin mitä on vain omissa unelmissaan/haaveissaan jotain suurta jotain
että kun aika jättäisi,olisi sitten ihmisten muistissa minusta jotakin muutakin
kuin nämä blogin tekstit.

Toisaalta taasen olen tähänkin "vauhtiin" ihan tyytyväinen ajatuksella
ehtiihän sitäkin vielä huomenna roomaakaan rakennettu tyyliin päivässä,
mutta sitten taas toisaalta tulee se kauhee hätä ja huoli et mitä jos mä
heitänkin tätä kokoajan vain hukkaan ja tulee se pelkäämäni päivä etten
olekaan tehnyt asioiden eteen mitään ja on jo liian myöhäistä.

Voin kyllä sanoa että mitä sitten olisi pitänyt tehdä toisin kun on jo tavallaan
tehnyt kaiken sen,mihin on vain pystynyt ja tavallaan sitä samalla myöskin tekee.
Ja onko elämä sittenkin kuitenkin samanlaista myöskin 20 vuoden päästä.
Kun minä jo haaveilen ja elän niissä ja turhaudun kun todellisuus tulee päin
naamaa sanomaan ettet sinä ikinä pääse tuohon pisteeseen pystyt ehkä
tulemaan puolitiehen mutta saattaa loppua aika kesken.Ja toisaalta taas
en jaksa edes pelätä tulevaisuutta mutta pelkään siltikin.Joka päivä se
takaraivossa kummittelee mutta yritän olla kuin sitä ei olisi vaikka se
on väistämätöntä.

On pitkän aikaa tuntunut sille että opiskelen oikeaa alaa ja haluan tätä
toisaalta taasen olen ollut niin naurettavan epävarma itsestäni ja siitä
mitä minä tahtoisin elämässäni,kun välistä tulee väkisinkin mieleen
se pelottavan tuttu kysymys,oliko tämä tässä?

Tätäkö tämä minun loppuelämäni nyt sitten tulee olemaan kun
ehdin jo toivoa että minua odottaisi jokin "palkinto" parempaan elämään
vaikeuksien kautta mutta silti tuntuu etttei mikään muu ole muuttunut kuin
vain se että olen päässyt omilleni,ja ihmiset jotka menneisyydessäni
suorastaan tekivät elämästäni helvetin ja käsittämättömän pitkän
piinan, pääsin heistä eroon ja olen kokenut etteivät kaikki ole pahoja,
koen tavallaan siltikin tulleeni petetyksi elämän suhteen.

Mitä iloa enää on jäljellä?Entä odotuksia ja elämyksiä?
Minä kun niin toivoisin että niitäkin kuitenkin vielä tulisi ja paljon.
Turhauttavaa vain että päivät vain kuluvat enkä saa tehtyä yhtään
mitään enempää vaikka haluaisinkin.En vieläkään vain tiedä
haluanko sitä riittävän tarpeeksi ja mitä pitäisi tehdä toisin.
On vain kasa kysymyksiä joihin ei ole vastauksia kuin ehkä
joskus ajan kanssa, taas kerran.


xoxo
Anskuli 














tiistai 21. tammikuuta 2014

you only live once

Tämä päivä olikin päinvastainen kuin mitä jännäsin.
Oikeastaan ihan mukavakin jopa ja ehkä sallin itselleni olla siitä jopa hieman ylpeä
että lähdin kiireettömästi ja ehdin vielä vanhempieni pihassa katsella puita ja kaunista
talvimaisemaa, ja hengittää kylmää pakkashuurteista ilmaa sisääni.Sinä pienenä het-
kenä jotenkin tunsin olevani edes sen pienen hetken verran vapaa kaikesta ja
lähetin hymyn taivaalle ja auringolle aivan kaikelle ajatellen tahdon kokea tuota
lisää!

Tunti meni myöskin mukavan leppoisissa merkeissä mutta ennen sitä se pieni
jännittyneisyydentunne yritti tulla ja pilata päiväni mutta en vain antanut sen tapahtua
vaan tein niinkuin ennenkin hengittelin ja autolle kävelin äidin kanssa ihan vain kaikessa
rauhassa ja ihasteltiin ympärillä olevaa lumista talvimaisemaa.Harmillista vain ettei
tuohon kameraan ole pattereita juuri nyt olisi ollut mukava räpsiä tännekin noita
komeita lumisia maisemia,kun kännykkää en viitsinyt enkä jaksanut kaivaa taskusta
koska kaikki keskittyminen meni rauhassa pysymiseen ja hengittämiseen ja selvisin!

Tämä on vain nyt tätä minun hehkuttamistani ja purkautumistani vaikeista asioista
joiden kanssa tarpoa ja olen onnellinen siitä että tänään se oli taas hitusen helpompaa
kuin viime kerralla.Tuntuu että sitä olisi enemmän ja enemmän helpompaa ja 
tavallaan mietin myös jo salaa sitäkin,koska tulee se uusi romahdus niinkuin
viime viikolla kävi kun näytti että kaikki menee aivan liian hyvin tämän kanssa.
Mutta ehkä on vain turha miettiä kaikkea tuollaista mutta se vapauden tunteen pystyn
yhä vieläkin muistamaan,koska se oli niin voimakas.Ja tuntuu vieläkin upealta sitä
muistella.

Tämä päivä on muutenkin ollut melkoisen  positiivinen kuin mitä nyt yleensä nämä
maanantait ovat,yllätyin siitä jopa itsekin.Kun olen tänään kiherrellyt kofeiinipäissäni
FB-ystävälle ja naureskellut jos olen tehnyt tyhmyyksiä,kuten todella tajunnut 
kuitenkin niin yksinkertaisia asioita mutta sillä hetkellä niin mieltäräjäyttäviä 
juttuja että silloin tunsin itseni ihan maailman idiooteimmaksi,tai kun keitin 
kahvin mutta meinasin unohtaa sen jäähtymään pannuun ymymym,
mutta semmoisia ettei niille voi kuin nauraa.

Kello repii jo taas "huomisen" puolta eli uutta päivänalkua itseasiassa ja minua ei
väsytä taaskaan lainkaan.Saa nähdä monelta alan nukkumaan kun on taas nämä
unirytmit vähän mitä ovat.Mutta jotenkin se ei haittaa edes,koska kuitenkin on
suht.koht onnistunut päivä takana ja teki mieli tännekin kirjoittaa siitä jotakin ja
purkaa fiilistä.

Take Care!

XOXO
Anskuli <3 





















maanantai 20. tammikuuta 2014

An eye for an eye

Puolentunnin päsätä se alkaisi taas,uusi viikko ja uudet kujeet.
Ja minua jännittää ihan hirveesti.Ja toisaalta taas on ettei jännitä yhtään
ja on huoleton olo,mutta kuinkahan mahtaa taas käydä aamulla kun herään
pohtimaan uskallanko keittää kahvia,jos uskallan juon sen hitaasti,
yritän olla missään hötkyilemättä ja hätäilemättäja ajattelematta
varsinkaan sitä että tuonne pitää raas pakkaseen ja kylmään mennä.

Toivon että edes aurinko paistaisi huomenna vaikka kauhunvallassa jo
tänä iltana katselin pakkasennusteita.Kivat -20 ois tulossa ainakin
just huomiselle.Onneksi vanhempien kyydillä pääsen kouluun ja
takaisin mutta silti jännittää ja en yhtään ymmärrä että mikä.
Tavallaan ihan kaikki.

Miten selviin sinne,ja takaisin,aivan kuin kaikki olisi vain jatkuvaa vitun
selviytymistä ja sitkun olen sen tehnyt tulen kotiin aivan uupuneena henkisesti
koska taas siitä päivästä on selvitty ilman että minä olen joutunut minkäänlaiseen
pakokauhunvaltaan ja olen vain keskittynyt olennaiseen eli hengittämiseen ja siihen
että minä kyllä pärjään koska muutkin ajatukseen.
Tai niin ainakin haluaisin ajatella,muutkinhan tuonne joutuu menemään ja
ihan hyvin ovat selvinneet sieltä,ehkä kauppaankin ja sitten
takaisin,miksi en siis minäkin voisi?

Miksi en minäkin voisi niinkuin ennen selvisinkin ennenkuin tämä kaikki paska
tuli mun niskaan ja putosin sinne pimeyteen joka onnyt hallinnut mun elämää
tähän päivään asti ja yritän vain taistella tieni läpi,päivästä toiseen varsinkin
asioissa jotka ovat niin arkea ja "helppoa" kuin olla ja osaa.

Torstaina mulle tuli sellainen olo pitkään aikaan että meen vaikka se on mun
viimeinen tekoni-meiningillä terapiaan vaikka tiesin että kohtaus poli tulossa
mutta päätin katsoa sitä silmästä silmään ja mietin matkan aikana vain jotakin
muuta vaikka autoonkin istuessani ilmoitin voivani hieman huonosti mutta mennään
nyt silti.Onneksi äiti tajusi heti mikä on ja ei ollut kuitenkaan kiire niin ehti hyvin
siinä hengitellä rauhassa ja vain olla.Silti kun tuttu piha alkoi tulla vastaan sydän
hakkasi ja tuntui että pyörryn ihan minä hetkenä hyvönsä menin vain silti hammasta
purren.

Terapiassa onneksi rauhotuin mutta olikin myöskin asiaa niin paljon että
ihan yllätyin kuin vain puhua pälpätin eikä sanomisestani ollut tulla loppua.
Siltikin siellä helpotti,tuntui että se "paine" helpotti mun mahassa ja onneksi
taojoogasin hetken ennen lähtöä,sekin auttoi osaltaan katsomaan tilannetta
silmästä silmään ja olemaan rohkea. -kun kuitenkin sain purkaa juuri sillähetkellä
olevat ne isot asiat pois mieltä painamasta.

Mutta sitten kun tuli lähtö,se alkoi taas heti kun kerkesin hissiin.
Minä silti päätin että noniin,samallalailla kuin tänne tulinkin,menet.ja hengität
et ajattele muuta ja aloin vain pohtia mitä olen Taijissa oppinut hengitys-
tekniikoita ja niitä aloin sitten tehdä perässä ja kävellä.Kun autoon pääsin takaisin minä
ihan tärisin,käteni tärisi mutta en halunnut antaa periksi ja kaivaa sitä rauhoittavaa sieltä
takin taskusta,ne kun ovat minulla mukana aina ja joka paikassa mutta olen kyllästynyt
niihin,olen kyllästynyt tähän paskaan mikä hallitse minua, ja minä päätin että katson sitä
tai ainakin yritän silmästä silmään ja kohtaan sen vaikka mikä olisi, koska en ole
kuitenkaan tähänkään asti kuollut niin tehdessäni.

Tuli nyt hieman suurempi avautumisen tarve joten oli pakko tulla tekemään postaus asiasta
joka rajoittaa elämääni mutta minussa on alkanut herätä taisteltutahto kys asiaa vastaan.
En tiedä onko tämä sit typerää vai ei mutta sen tiedän ainakin,että pelkojensa kohtaaminen
ei ainakaan kuolemaksi ole kun vain vielä oppisin käsittelemään sitä tunnetta miksi se on
ja mitä se on ja mitä tehdä sille.

Tiedän että nämä ovat pitkiä prosesseja kuitenkin,
kumpa vain monet tietäisivät minkälaista helvettiä tämä kuitenkin on joka ikinen
päivä itsensä kanssa kamppaillessa ja kuinka uuvuttavaa se on.Tiedän,että en
kuitenkaan yksin ole,silti tuntuu että kuitenkin olen.Olen silti päättänyt nousta
tästäkin suosta vaikka nyt takapakkia tulikin,kuulemma kuuluu asiaan.
Olenhan minä loppujen lopuksi elämäni aikana selvinnyt tiukemmistakin tilanteista,
miksi en siis voisi selvitä ihan hyvin tästäkin.

Take Care!!

XoXo
Anskuli <3