Hetken tuijotettuani mietteissäni tietokoneen näyttöä,huokaisen syvään
ja päätän aloittaa kirjoittamisen jälleenkerran.
Ensimmäistä kertaa 2 viikkoon nyt edes yritän jotakin,
vaikka minulla ei suoranaisestiole tänne mitään sanottavaa.
Ainakaan mitään, mitä en valitettavasti
tänne voi ainakaan täysin avoimesti kertoa,hieman rivien välistä
ehkä jotakin sinnepäin.Vaikka kuinka onkin minun blogini mutta silti.
Mistäköhän alottaisin.
Kaikkea on sattunut,kevät tuo ihmisiin
mitä kummallisempia tuntemuksia myös itseeni.
Sitä tavanomaista keväthihkumista ja sitä kesän odottamista kuin kuuta nousevaa.
Toisinaan taas sitä levottomuutta ja niin kävi tälläkin kertaa. En voisi sanoa etteikö
se olisi ollut ihan omaa syytäni mutta aiheuttajana oli kyllä tälläkerttaa aivan joku muu
kuin minä.Kuitenkin tehty mikä tehty nyt ei auta kuin katsoa tätä päivää ja tulevaa,
asioillahan on aina jotenkin tapana järjestyä?
On nimittäin semmoinen sirkus täällä laitettu pystyyn ettei sitä ensinnäkään voinut
katsoa/kuunnella selvinpäin niimpä otin ja pakenin sinne hämärään,puolituttujen
ihmisten sekaan missä tunnen olevani kotona silloin kun en kestä olla omassa
kotonani ja soitin itkuisenakaikki ystävät läpi.Vain pari heistä viitsivät vastata ja
kuunnella ja yhden heistä sain olkapääksi
,luojan kiitos!
Tiedän eihän tällaisiin tilanteisiin voi kukaan millääntavalla varautua,se tässä onkin se ikävä
puoli kun tajusin kauhukseni etteihän minulla tavallaan ole paikkaa minne mennä jos jotakin
sattuu ihan aikuisten oikeasti.
Ja sitten myöhemmin löysin itseni tämän kys ystävän kämpiltä,
sattuu asumaan lähellä
piilopaikkaani jonne hätäpäissäni riensin,kahvilla uskokaa tai älkää kunnes huomasin
hänen jääkaapissaan lisää olutta enkä sillähetkellä tahtonut olla sen enempää
selvänä.
Tästäkin taas tuli ajatus mieleen miten ne,ovat niitä truly friends hädässä ystävä tunnetaan
vai mitenkä se meni?Vaikka ei edes ollut onneksi mitään varsinaista hengenhätää,muuten
olisin paennut veljeni luo sillä sekunnilla.Tunsin olevani niin yksin,tunnen sitä vieläkin että
jollekin piilopaikassanikin oli pakko avautua.
Kunnes lukemattomien anteeksipyyntöjen jälkeen tuttavani vain totesi ennen ystävän tuloa
että pitäähän sitä jollekin avautua.Kyynelsilmin katsoin häntä ja sanoin että sinä oot hyvä jätkä,
jonka jälkeen naurahdimme ja minä riensin soittamaan vielä yhdelle ystävättärelleni tilanteesta
jonka luokse olen menossa nyt huomenna pariksi päiväksi.
Huomenna juna vie minut siis edes hetkeksi pois tästä hullunmyllystä,nyt tosin on vain
tomupilvi jäljellä ja tuhka alkaa vähitellen laskeutua.Jos tästä nyt pitäisi tähän loppuun
vielä jotakin iloistakin kehitellä,konsertti on minulla tulossa ja kiireinen kuukausi.
Pitäisi taas revetä yhteen ja toiseen paikkaan ja vielä keretä harjoitellakin.
Stressi yrittää tulla mielenisopukoissa ovesta sisään mutta itsepintaisesti
en vain päästä sitä sisään vaan työnnän puisen oven kiinni ja laitan salvan
paioilleen kuunnellen kuinka se jää kolkuttelemaan ulkopuolelle.
En taivu sen hallintaan en!
Niinjoo pitäisi tutustua ensi kuussa yhteen aika nastaan tyyppiin,vähän kuin kohtalotoverini
hän tämän sairauden kanssa.Toivon että kulta ei olisi vain kovin mustasukkainen kun olen
tämän tuttavuuden kanssa jo nyt varsin hyvää pataa.Aivan kuin oltaisiin tunnettu aina.
Kummallista.Tuntuu vain että hän ymmärtää minua aivan täysin on se tunne vaa todella
voimakas.Ja yhdessä päätimme startata kesän aölkaneeksi pussien kilistessä ja mennä
jonnekin kippistämään eli pussikaljottelemaan.Ah ihana kesä,tästä ei oikeasti voi tulla
muuta kuin mielenkiintoista taas tästäkin vuodenajasta kaien tämän sekametelisoppa-
kevään jälkeen.
NYT lisää kahvia ja sitten lie siivoilua ja pakkailua ja kultun odottelemista tänne.
Take care dears <3
XOXO
Anskuli