tiistai 8. huhtikuuta 2014

Riding against the wind

Synttäritkin oli ja meni.Oikeastaan mitään erikoisempaa ei ole sattunut kuin
että kesä vain lähenee ja lähenee ja päivä päivältä on lämipimämpää,ihanaa!
Sitä tavallisent ylsää arkea,koulua,opiskelujen kanssa "tuskailua",noin 3-4h
päivässä reenaamista mikä on ihan naurettavan lyhyt aika ajatellen miksikä
itse haluaisin tulla.Mutta kiitos selkävikani, en vain yksinkertaisesti pysty
istumaan enempää,saatika sitten myöskin kädet tottakai väsyvät.

Nyt taasen reenaus on ollut jossain ihan muualla,hoidan siis vaan ne
pakolliset soittoläksyt ja teoriatehtävät ja niitäkin on jostakin syystä
ihan pirun vaikea aloittaa tekemään,vaikka terapian työntäessä minulle
pitkästä aikaa kyselylomakkeita päivittääkseen tilanteeni,hieman
kaduttaa,että myönsin siinä kohtaan,kun piti ympyröidä Tehtävien
aloittaminen vaatii minulta suunnattomia ponnistuksia,myönsin
ettei niin ollut.Noh tavallaan ei ole ja tavallaan on.Kaikki on niin
"somassa" ristiriidassa keskenään että itsekin on ihan pihalla jotenkin.
Ei sitä fiilistä oikein osaa selittää.

Enkä oikein jaksakaan koska hypittyäni tänä aamuna 6.30 ylös
ja pyörittyä hetki lääkärin,apteekin ja terapian läpi täytyy
tunnustaa että on aika naatti meno ja mietin vieläkin päikkäreille
menemistä,vaikka tuossa juuri kahvikupposen tyhjensinkin.

Huomenna onneksi pääsee taas Shiatsuun,kivut ovat nimittäin
osittain palanneet mutta onneksi eivät niin kovina kuitenkaan
kiitos aktiivisen hieronnan ja yritän myös aktiivisesti venytellä
vaikka sitä pitäisi tehdä joka päivä.

Tuntuu,että kaikkea pitäisi tehdä joka päivä,harjoitellakin väsymättä
jotta olisi joskus jotakin,mutta miksi?No tietysti siksi että se olisi eräänlainen
"palkinto" sitten joskun kun saa joltakulta vähän "kovemmalta"ihailemaltaan tyypiltä
kehuja,kai sitä on niin säälittävä että haluaa niitä hemmetin kehuja.

OIkein suorastaan kerjää niitä.
Olen kyllä huomannut että joskus kyselen murultakin hölmöjä juttuja kuin että
olenko sinusta nätti edes ja tottakai hän vastaa myöntävästi vaikka pääni huutaa
että valehtelee saisi varmasti kauniimmankin tyttöystävän kuin tällaisen
akneihoisen sekopään,joka kerjää huomaamattaan ja toisaalta tiedostaenkin 
kehuja,no mitä muuta sinä odotat ihmiseltä jota on kiusattu koko
peruskoulun ajoin ja ylä-aste oli se pahin helvetti?

Ehkä tätäkään ei ymmärrä kuin korkeintaan kohtalotoverit jollakin
tasolla.Tai sitten ei.Kuitenkin,pohdin,milloin saa levätä,milloin saa
vain olla?Kun pitää joka päivä tehdä jotakin suorittaa jotakin jotta
muut olisivat tyytyväisiä.Ja jos tänään ja huomenna pidän vapaata
ja alotan kouluhommat vasta loppuviikosta,tulee huono-omatunto
kiusaamaan ja huutamaan miten saamaton paskakasa minä olen
enkä ansaitse yhtään mitään tässä elämässä.Joskus taas toivon että
kumoa niin sanottuja "vaihtopäitä" olisi olemassa.Olisi niin kätevää
olla joskus edes joku muu kuin minä ja ajatukseni.Pitää "lomaa"
itestään,tavallaan.

XoXo
Anskuli <3 


Ps.Jotenkin tämä biisi kuvaa näitä päiviä mitä tässä on ollut,vaikka onkin
idolini Laihon synttärit tänään,ajattelin kuitenkin laittaa tämän,koska
muistuttaa tavallaan kesästäkin ja kaikesta mitä päässä pyöriny viime
aikoina.Toivottavasti tekin tykästytte!Ja joo Bred on kyl söötti ja komee,
tykkään :) <3
















maanantai 31. maaliskuuta 2014

Kevättä kohti

Jooh elossa ollaan kuitenkin,on vain ollut hieman taukoa tämänkin suhteen
ja ihan kaiken suhteen.Tänään taas arkia stui kuvioihin 2 viikon romahduksesta
toipumisen jälkeen.Eli ilmeisesti nyt mentiin rytinällä sitten sinne pohjalle eikä
oikein tuolta ajalta ole edes  pahemmin mitään kerrottavaa kuin että käytännössä
asuin vanhemmilla,makasin sängyssä ja söin lääkkeiden kera rauhoittavia ja voin
pahoin,siinä meni minun 2 viikkoa näin lyhyesti kerrottuna.

Takapakki tuli paha sellainen,lääkäriin terapian kautta aika ja lääkkeiden alotus näillä
mennään nyt sitten.Olot on ollut ihan hirveät mutta nyt luojan kiitos ne ovat alkaneet
hellittämään mutta positiivisin uutinen tässä on kuitenkin se,että olen uskaltanut
alkaa tekemään asioita itse!En enää tarvitse saattajaa mihinkään,no okei ruokakauppa
on vielä edessä mutta vanhempien luokse menen jo aivan yksin.Takaisin menon kanssa
on vielä vähän niin ja näin mutta eihän sen pitäisi edes olla.Naurettavaa!Ja tavallaan taas
olo on vielä vähäsen kuin sillä pelästyneellä kissanpennulla joka ei suostu tulemaan ulos
sängyn alta.Mutta minäpä tulin jo edes puoliksi kuitenkin!Joidenkin asioiden suhteen vain
ilmeisesti vielä pujahdan sinne takaisin.

Synttärit,huomenna.Perjantaina tarkotus ois jotakin kekkereiden tapaista järjestää.
Hurjaa.Vetää aina niin sanattomaksi kun aika menee niin siivillä että välillä ihan hirvittää.
Tuntikin meni odotettua paremmin tänään,jopa opeki ihmetteli asiaa ja innostui siinä sitten kyselemään olisinko minä valmis kohta puoliin jo 2 tason tenttiä suorittamaan,osissa mutta kuitenkin.Konserttiakin olisi tulossa ilmeisesti vielä ennenkuin se laskee minut
kesälaitumelle  joten tässä tuntuu menevän asiat taas pyrähdyksellä eteenpäin.

Tuntuu et ois vähän tuota itseluottamustakin löytyny jostain kummasta lisää
ja niin,tottakai noi keväiset aurinkoiset päivät ovat muistuttamassa kun tuolla
loikkii vasta sulanneen maan päällä ja aurinkokin laskee mailleen vasta 7kan jälkeen.
Minä olen tästä kaikesta aivan innoissani,rakastan kesää ja yöttömiä öitä <3
Ja rakastan myöskin kevättä,se on tavallaan kaiken uuden alkua.

Mutta juuh ei nyt ollutkaan tämän kummempaa asiaa,päivä kerrallaan
noustu tästä romahduksesta ja kahvikupponen tunnin jälkeen kun kotiin
pääsin teki hyvää.Taas on kuitenkin usko tähän kaikkeen alkanut pikkuhiljaa
tulla takaisin.Kyllä minä tästäkin vielä nousen!

XOXO
Anskuli



















sunnuntai 9. maaliskuuta 2014

Scream from silence

Tekee mieli taas vaan itkeä tätä elämän epäreiluutta ihan joka asiassa.
Ja tiedän että olen säälittävä ihmisrietale,joka jaksaa vain valittaa kun
on paha olla ja tulee tänne valittamaan.Toisinaan tekisi mieli lopettaa
kaikki.Just nyt tähän.

Siinäpähän sitten kaikki näkisivät ja ehkä vihdoinkin ymmärtäisivät kun
pääsisivät lukemaan kirjoituksiani.
Niitä ahdistavia sanoja ja tunteita jotka niin mestarillisesti olen
osannut vuosikausia piilottaa eikä kenelläkään ollut hajuakaan.
Ja nyt sitten tuntuu,että kaikki räjähtää käsiin tulee ulos väkisin
ja itse en tiedä mitä tehdä.Vain äyskin muille ja yksin ollessani
itken.Kaikki on yhtä kaaosta ja minä vain itken kun en muuta osaa.

En osaa muuta kuin itkeä yksin pahaa oloa pois,senhän minä
olen aina osannut tehdä ja tottunut siihen tekemään,kukaan ei
näe sen kovan kuoren alle jonka olen itselleni vuosien saatossa
kovalla työllä rakentanut.Ja nyt kun sinne enemmänkin kuin 1
ihminen pääsee näkemään vähitellen,minä ahdistun ja olen
suorastaan kauhuissani ja toisaalta taas helpottunut ja toivon
kuuta taivaalta siinä samalla,että minuakin ymmärrettäisiin.
Ehkä minun kohtaloni on sitten vain olla tämä,väärinymmärretty.

Ja jos joku tulisikin minulta kysymään millälailla olen väärinymmärretty
vastaisin ettet kuitenkaan ymmärtäisi.Eihän tämäkään auta asiaa mutta
minkäs teet,kun et osaa muuta.

Juuri kun sai kiinni taas siitä positiivisuuden punaisesta langasta, kadotan sen.
Juuri kun on saamassa voimia lisää tuntuu että ne menevät samantien aina löytyy
jotakin uskomatonta,mitä jännittää,pelätä.Eikä kukaan ymmärrä edes tätäkään,
miten voimia kuluttavaa touhua tämä on henkisellä tasolla ja miten väsynyt on.
Putoan tähän samaan saatanan olotilaan aina vain uudestaan ja uudestaan.

xoxo
anskuli

torstai 27. helmikuuta 2014

Wasting The Dawn

Menneisyyden haamut ovat olleet seurassani luvattoman paljon aina tähän päivään asti.
Aion a siihenkin päivään asti kun tämä paniikki/ahdistuneisuushelvetti alkoi kun menin
ja halusin typeränä kurkottaa unelmaani,jotakin hienoa niin olisi saada soittaa ihmisille wau!
Luoja paratkoon,Nyt tuo "unelma" tuntuu taas niin kaukaiselta saavuttaa liekös aavutan sitä
ikinä en tiedä.Tuntuu vain että elämäni on ollut tähänkin asti vain pelkkää selviytymistä ja
minun pitäisi olla vahva ja kuulemma olenkin mutta miksi en itse tunne niin vaan
paskan marjat.

Olen joutunut tahtomattani tilanteisiin joita en soisi kenellekään,tiedän mitä on tulla
nöyryytetyksi ihmisten edessä kun kaikki vain nauravat ja sinä voisit haihtua sillä
sekunnilla maan rakoon esitelmää pitäessäsi ja yrität pinnistää äänesi kuuluville,
kun luokan "kingi" karjuu ettei kuulu ja itse piipitän sen läpi opettajan millään
puuttumatta edes asiaan.

Tiedän mille se tuntuu kun kaikkien keskellä sinun takkisi ryöstetään ja poljetaam
mutalammikkoon ja joudut valehtelemaan vanhemmillesi mitä oikeasti oli käynyt.
Tiedän mille tuntuu taas etsiä varastettua takkiaan että pääsisi kotiin itku kurkussa
kun ulkona sataa eikä uskalla ohittaa sitä hiton porttia jossa kiusaajat ovat tupakalla
ja ikäänkuin odottavat minua jotta menisin ohi ja sen takia jouduin keksimään aina
pidemmän reitin jotta säästyisin edes kotiin mennessä solvailuilta,huudoilta ja
kivien heittämiseltä sekä talvisin lumipallojen.

Tiedän mitä on olla menemättä kouluun koska pelottaa mennä sinne,
vaan mielummin anttilan toptenosastolle aamuisin kun sinne helvettiin tai koulupäivän
päätteeksi itkeä itsensä uneen huoneessaan kenenkään tietämättä miten paha on olla.
Tiedän mitä on tulla viimeisenä valituksi,kun ei pysty vaan muut joutuvat tekemään
asian puolestasi ja se sitten opettajien tietämättä jälkikäteen kostetaan kiusaamalla jotenkin,syrjimällä,kuiskimalla,haukkumalla vajakiksi.

Tiedän mitä on olla yksin maailmassa menettää 2 ihmistä itsemurhalle ja syyttää
siitä itseään kun ei voinut auttaa vaan oli liian kaukana jotta voisi auttaa ja sai
vain viestin että on löydetty kuolleena,löydetty kuolleena.Tiedän mitä on itsensä
syyttely ja istenvä viilteleminen asian takia.Arvet ovat vieläkin olemassa käsissäni.
Tiedän mitä on nähdä kun ystävä tapattaa itsensä huumeisiin minun voidessani
tehdä mitään asialle tiedän mitä on olla välirikossa ja tiedän mitä on tulla petetyksi
ja selkään puukottajaksi.

Tiedän mitä on kuunnella pimeässä,piilossa luurit korvilla vanhempien riitoja
kun toinen humalluspäissään ei ymmärrä tilannetta tiedän mitä on paeta
omaa isää,tiedän mitä luottamuksen menettäminen on,tiedän mille tuntuu
kun ei ole ketään kuka tietäisi, miten asiat itsellä on on vain toivonut
että se joskus loppuisi.Loppuihan se,nyt tilatte tuli uusi helvetti, mutta
en osaa sanoa kumpi on pahempi.

Se että pelkään kaikkea,ja ahdistun kaikesta vaiko tuo mitä olen kokenut.
Saatika sitten tähän päälle vielä äidin syöpä,johon se meinasi kuolla 
hoitovirheen takia en ala yks.kohtaisemmin kuvailemaan,
syöpälääkkeiden sivuvaikutuksesta johtuva lonkkaleikkaus ja nyt kaikki tuo
on takana ja hälläkin pitäisi olla asiat hyvin.
Minulla pitäisi olla asiat hyvin kaiken tuon kokeman paskan jälkeen.


Tiedän mitä on kun tuntee olevansa ei toivottu,kukaan ei halua
olen hyödytön luuseri enkä mikään suosittu en kaunis en mitään.
Siltikin tässä vain olen kaikesta tuosta huolimatta ja tiedän on
pahemminkin asiat joillakin ja voisi olla minullakin ja minulla on.
Tiedän mitä on olla sairas,lääkäreiden koekaniini harvinaisuuden
takia tiedän kaiken tämän.Elämän kauneudesta minulla on vain
aavistus.

xoxo
anskuli

~ ..But you can't turn back the time
it always gonna wait on the line

Some may wish never to be born
wastin' the dawn
like a rose growin' from the Christ's thorn
Wasting the Dawn ¨~
















keskiviikko 26. helmikuuta 2014

Life & Darkness III

Olen viimeaikoina paennut,paennut ja vain paennut.
Tuntuu etten tahdo kohdata voimakkaita tuneitani koska en osaa käsitellä niitä ilman
että romahdan täysin ja olen yksin eikä se onnistu että siinä vieressä olisi joku muu.
Tuntuu että on tämän kanssa iavan yksin.Fiktion maailma on ollut enemmän kuin
tuki ja turva,ystäväni hädän hetkellä,yön pimeydessäkin,kellon ajasta riippumatta.

Vaikka tiedän että on tahoja joille voisin soittaa tai mennä vaikka keskellä yötä
en vain viitsi koska olen liian ylpeä myöntämään että nyt romahdan jos en pääse
kotoa pois ja ihmiset huolehstuisivat vain entisestään.Viime yö oli juuri sellainen
kunnes uupumus suorastaan pakotti kehoni ja mieleni nukahtamaan kun se ensin
oli hetken aikaa vain hengitellyt ja kuunnellut rauhallista bambuhuilun säveliä ja
olin turvassa pimeydessä tietäen ettei kukaan nähnyt kun olin romahtamisen
partaalla.

Päiväkirjani täyttyi liian pitkästä aikaa liian raskaista ja synkistä
mietteistäni ainakin 8 sivullisen verran olisi tullut enemmänkin mutta
kirjoitin siihen asti vain kunnes käteni oli turta ja kipeä ja voimaton
jaksamaan puristamaan mustekynää hyppysissään.

Nytkin olen vain paennut fiktion maailmaan,takaisin kirjan pariin mitä
tein eilenkin ja olen hieman saanut edes lomaa eilisistä tunteistani,vaikka
kahvista huolimatta väsymys painaa taakkana harteilla.Kevät on itseasiassa
ainoa valonpilkahdus,tämä pitkä ja kylmä,pimeä loputon talvi alkaa vihdoin
väistyä ja mieleni tekisi romahtaa itkemään ilosta ja helpotuksesta,se on ohi.

Ja samaan aikaan harmittelen hirveästi kun eilinen terapeuttini soitti ja perui
silloisen tapaamsien ja nyt se menee taas pitkälle ajan päähän.Ja se harmittaa
ja ahdistaa ja on ahdistanut aivan kaikki.Loma alkoi onneksi mutta aivan
kaikki muu mikä tässä ympärillä pyörii on ahdistavaa ja todella sekavaa.
Tuntuu että olisi paljon enemmänkin sanottavaa ja kerrottavaa,muka
kaikkea kivaa sattunut mukamas kaikkea ihan huippua jonka pitäisi
kirjoittaa vain siksi että muistaisi.

Kun lueskelin vanhoja juttja eilen
päiväkirjastani kauhistuin kun en muistanut kuin hämärästi menneet vuodet.
Kaikki on mennyt niin sumun peitossa etten muista kuin hämärästi jotakin
jos paljon sitäkään.Ja tavallaan on taas sellainen ihan sama-olo.Olen valmis
lakkaamaan pelkäämästä ihan koko ajan ilman syytä.

Mutta en ole kai valmis vielä ihan siihenkään kun en tiedä keinoja miten päästä
pois tästä valheiden verkosta.Valheiden verkosta että kaikki olisi niin pirun pelottavaa
ja ahdistavaa kokoajan enkä osaa muusta kirjoittaakaan kuin tästä.Surullista.
Mutta kai tämäkin on vain ajanjakso mikä pitää käsitellä ja kirjoittaa jonnekin
ja unohtaa taas iäksi.

Onneksi kuitenkin tuon kaiken harmauden ja loskan keskeltä ruoho on
alkanut hieman pilkottamaan ja lumet sulamaan ja ei enää ole niin
tavattoman liukasta että on pitänyt olla jo senkin takia saattaja
mukana kun on joutunut tuolla liikkumaan.Ja nyt tuntuu aurinkokin
yrittävän kurkkia pilvien lomasta,toivottavasti se paistaisi pian jo
jatkuvasti.Olen tästä pimeydestä,varsinkin henkilökohtaisesta
sellaisesta saanut tarpeekseni.

Kevät on yleensä kaiken uuden alku pitkän ja pimeän talven
jälkeen kun pursuaa uutta elämää.Ehkä myös minussakin ja saan
taas voimaa.

xoxo
anskuli




















torstai 20. helmikuuta 2014

Sekametelisoppa

Muutamaan kertaan on tullut ajatus että mitähän järkeä tätäkään on pitää täällä enää edes yllä
mutta sitten taas kuitenkin mietin että ehkä tämäkin on vain hyvä paikka purkautua eikä minua
ees haittaa sekään vaikei kukaan tätä seuraisikaan,ihan sama.Tämä on minun pieni ahdistuksen-
purkamis,paikkani,pakopaikkani,tästä kylmästä ja liiankin julmasta maailmasta kuin mitä se
toisinaan osaa itsestään näyttää.

Päivät vain menevät,Olympialaisten huumaa,onneksi sekin loppuu kohta ei ehkä ihan
toista kk putkeen heti jaksaisi koska kohta liene alkavat taas MM-kisat paitti jos me
jollain ihmeen konstilla voitetaan jonkivärinen Olympiamitalli,niin tämäkin maa menee
totaalisen sekaisin taas muutamaksi viikoksi,eikä uutisissa varmaankaan muusta puhu-
takkaan,kuin,kuinka Suomi sitä tätä tuota,niin että alkaa nähdä punaista ja menee hermot.
Joo ihan kiva vaikka voitetaan,tai vaikkaei voitettaisikaan,se on silti kuitenkin vain lätkää
VAIN urheilua hyvä ihme,eikä mikään sermmoinen asia,että maailma nyt kohta ihan
varmasti suistuu pois radaltaan jos ei väh.pronssia tule!Voi luoja.

Vaikka tosin taitoluistelua olen tykännyt kyllä katsoa ja lumilautailua sen lätkänkin
ohella,mutta karmaiseva pettymys oli tupla-annoksena itselle kun aina ne
lempiurheilijat ovat taasen poista pelistä ja varmaan kohta lopettavatkin,
eikä enää heistäkään oikein saa ammettua itselleen sitä tsemppausta ja
onnistumista ja uskomista itteensä päälle vaikeina aikoina,kun usko omaan tekemiseen
itseensä ja kaikkeen on ollut horjumassa hyvinkin uhkaavasti.

Päivät ovat menneet eteenpäin,nyt on ollut taas hieman vaikeampi päivä,
itkuinen,itseensä pettynyt päivä,olen sentään edes jaksanut ottaa koulukirjat esiin
ja tehdä hetki tehtäviä, vaikka opettajani yritti minulle viime tunnilla toitottaakin
etten nyt vain väsähtäisi kun pääsin jo nyt taas hyvään alkuun!
Ja minä vain ajattelin että edes joku uskoo minuun,tai ainakin selvästi haluaa uskoa
vaikei välttämättä aivan täysin tilannettani ymmärräkään,silti kuitenkin,ehkä joskus
vähän raaemmallakin tavalla potkii  minua persuksille kun minä olisin jo luovuttamassa
leikin kesken, koska välistä vain tuntuu,että anteeksi kaikille että olen olemassa,miksi en
voinut vaan lakata olemasta silloin joskus pienenä,kaikille olisi ollut niin vain helpompaa
nytkin tämä elämä kuin vain kestää minua.

Tämä vuosi on ollut todellinen koettelmus kaikilla tavoin,tuntuu ettei se koettelemus lopu
ikinä,varsinkaan  nyt viimeisen 2kk ajan olen ollut pimeimmässä paikassa kuin ikinä,en,
en ehkä kuitenkaan ole ajatellut mitään että tekisin itselleni jotakin vaikka välillä on käynyt
mielessä,mutta en vain kykene siihen että tekisin niin kaikille läheisilleni,eritoten vanhemmil-
leni ja rakkaalleni,jättäisin heideät yksin.Vaikka tuntuu että minä se vasta olenkin ollut viime-
aikoina kovin yksin vaikka ympärilläni olisin ihmisiä,mutta kun ne ovat ymmärtämättömiä
sieluja,miten voisi ede wskuvitellakaan että he edes ymmärtäisivät.Tämä päivä on ollut
hyvin terapeuttinen päivä myös,olen kirjoittanut monelle taholle tänään,tuntuu että sisältäni
aivan kuin kumpuaisi koko ajan tekstiä,mutta silti tuntuu taasen että kaikki on jo sanottu
ja siltikin huomaan että olen umpikujassa tämänkin asian kanssa ja elämänikin suhteen
aivan kaiken suhteen.Tuntuu etten riitä tietyille tahoille vain sellaisenaan,minun pitäisi
olla jokin super-ihminen ja pitää kaikki ihmiset tyytyväisinä ja olla vain se iki-ihana
ja harmiton persoonani.

Miten minä jaksan mukamas olla kun minua ei ymmärrettä,
ei edes haluta tietää asioistani ei edes haluta yrittääkään ymmärtää.Eikä tilannetta
auta sekään että toisinaan myöskin ollut kuolemanpelko taas päivittäin läsnä.
Varsinkin iltaisin,kun makaan pimeässä peiton alla hetken silmät kiinni,ikäänkuin
säikähdän hereille ja tunteeseen että herrajumala,jonakin päivänä minunkin sydäm-
meni lakkaa lyömästä ja sitten,minua ei enää ole.Niin naurettavalta kuin s ekuullos-
taakin mutta säikähdän.Tänään säikähdin kun olin vanhemmilla ja isä vain ilmestyi
ääneti keittiöön hihkaisten vaine ttä semmosta ja minä pomppasin tuoliltani ja naurahdin
hermostuneena että hui ku säikähdin.Minusta on tullut hirveän säikky,olen huomannut.

Kerrottakoot nyt sitten tänne,että minulla oli lääkitys,lopetin ne,en jaksanut sitä rumbaa
koska koin etteivät ne auttaneet minua mitenkään,eikä tästä kukaan muu tiedä
kuin lähimmät ystäväni ja rakas joka on ollut minulla suurena tukena,nytkin laittoi
viestiä ja kyseli miten menee vaikka hänellä on ystävä kylässä ja minä aloin itkeä
kun joku välittää.Päiväkirjaan en ole jaksanut edes raapustella aikoihin mitään,
vaikka sellaisenkin kyllä omistan,olen vain jotenkin tottunut napouttelemaan
näppäimistöllä sujuvaa tahtia,tuntuu kuin ehkä minusta olisi jotain pikakirjoittajan
ainesta mutta en nyt tiedä.

Kaikki on vain taas niin sekaisin mutta tavallaan taas umpikujassa ja tullut
tavallaan vähnä rytinällä takaisin päin tämän 2 kk aikana.
Todellinen sekametelisoppa ja tämän kaiken keskellä yritän vain rämpiä
ja nähdä asiassa kuin asiassa aina se valoisampi puoli.Kaikkea nyt on
vain ollut aivan liikaa meneillään,breikkiä tässä olen vetämässäkin,onneksi
kohta myöskin koulunkin puolelta kun alkaa hiihtoloma.

Kevät tule jo <3

xoxo
Anskuli

























perjantai 7. helmikuuta 2014

Long Lost To Where No Pathway Goes

Päätöksiä,takapakkia, mulla on nyt vähän tämmöinen luomisvimma menossa-
hätäheittoja,kunnes jo samantien kadun että edes laukaisin sen ääneen kun on vain
olo,että haluaisi täksi päiväksi kun kukaan ei kuitenkaan tule käymään, vain käpertyä
tähän turvalliseen pesäänsä ja katsoa ajan kuluksi kaikkea hömppää,muusta maailmasta
piittaamatta.Ja samaan aikaan taas toivoisi että joku tulisi ja voisi avata muutaman oluen
ja jauhaa ja parantaa maailmaa.Loppujen lopuksi kuitenkin taas palaa siihen yhteen
kysymykseen kuten aina,miksi?
Kaikki tuntuu taas niin järjettömältä ja turhalta että tekee mieli vain itkeä kun tajuaa
miten rajallista tämä kaikki on ja se ettei millään kuitenkaan sittenkään ole mitään väliä
vaikka mitä tekisikin ja vaikka mistä haaveilisi.

Siltikin,sitä kuitenkin tahtoo tehdä ja haaveilla,ehkä vain omaksi ilokseen ja myöskin
muiden vaikei sillä loppupeleissä mitään merkitystä olekaan.Joskus sekin unohtuu ja
kuihtuu tomuna tuulen mukana,viimeistään kun ihmisten aika alkaa olla ohi joskus
silloin,kun itsestä on enää muisto vain jos sitäkään.Ja se kaikki ahdistaa joskus
niin mielettömästi ettei sitä edes voi sanoin kuvailla.

Pohdin paljon tällaisia asioita mutta tiedän ettei se suremalla siitä parane.
Sitä kuitenkin yrittää opetella nauttimaan niistä elämän pienistä ja vähän isommistakin
hetkistä päivä kerrallaan ja kun päivän päättyessä suljen silmäni,kiitän,en tiedä
ketä tai mitä,mutta kuitenkin kiitän aina siitä päivästä,ihan vain sillä perusteella
että on saanut olla olemassa vaikka kuinka olisi paskakin päivä takana.
Ehkä siitä kannattaa tehdä se oma haarniskansa,oman vahvuutensa,
kääntää negatiivinen posiviitiseksi ja hymyillä kaikesta siitä positiivisesta mitä on
ja on saanut aikaan.


Pääni on vielä ihan uninen ja tyhjä juotuani vasta puolikahvikupillista ja onnistuin
paahtoleivätkin melkein käräyttämään pilalle mutta yritän silti ettei mikään pilaisi
tätä päivääni.vaikka yksinkin olisin tänään.Ei kai se nyt niin kamala asia kuitenkaan ole?
Viikonloppuja kaikille! <3


XoXo
Anskuli <3