Olen viimeaikoina paennut,paennut ja vain paennut.
Tuntuu etten tahdo kohdata voimakkaita tuneitani koska en osaa käsitellä niitä ilman
että romahdan täysin ja olen yksin eikä se onnistu että siinä vieressä olisi joku muu.
Tuntuu että on tämän kanssa iavan yksin.Fiktion maailma on ollut enemmän kuin
tuki ja turva,ystäväni hädän hetkellä,yön pimeydessäkin,kellon ajasta riippumatta.
Vaikka tiedän että on tahoja joille voisin soittaa tai mennä vaikka keskellä yötä
en vain viitsi koska olen liian ylpeä myöntämään että nyt romahdan jos en pääse
kotoa pois ja ihmiset huolehstuisivat vain entisestään.Viime yö oli juuri sellainen
kunnes uupumus suorastaan pakotti kehoni ja mieleni nukahtamaan kun se ensin
oli hetken aikaa vain hengitellyt ja kuunnellut rauhallista bambuhuilun säveliä ja
olin turvassa pimeydessä tietäen ettei kukaan nähnyt kun olin romahtamisen
partaalla.
Päiväkirjani täyttyi liian pitkästä aikaa liian raskaista ja synkistä
mietteistäni ainakin 8 sivullisen verran olisi tullut enemmänkin mutta
kirjoitin siihen asti vain kunnes käteni oli turta ja kipeä ja voimaton
jaksamaan puristamaan mustekynää hyppysissään.
Nytkin olen vain paennut fiktion maailmaan,takaisin kirjan pariin mitä
tein eilenkin ja olen hieman saanut edes lomaa eilisistä tunteistani,vaikka
kahvista huolimatta väsymys painaa taakkana harteilla.Kevät on itseasiassa
ainoa valonpilkahdus,tämä pitkä ja kylmä,pimeä loputon talvi alkaa vihdoin
väistyä ja mieleni tekisi romahtaa itkemään ilosta ja helpotuksesta,se on ohi.
Ja samaan aikaan harmittelen hirveästi kun eilinen terapeuttini soitti ja perui
silloisen tapaamsien ja nyt se menee taas pitkälle ajan päähän.Ja se harmittaa
ja ahdistaa ja on ahdistanut aivan kaikki.Loma alkoi onneksi mutta aivan
kaikki muu mikä tässä ympärillä pyörii on ahdistavaa ja todella sekavaa.
Tuntuu että olisi paljon enemmänkin sanottavaa ja kerrottavaa,muka
kaikkea kivaa sattunut mukamas kaikkea ihan huippua jonka pitäisi
kirjoittaa vain siksi että muistaisi.
Kun lueskelin vanhoja juttja eilen
päiväkirjastani kauhistuin kun en muistanut kuin hämärästi menneet vuodet.
Kaikki on mennyt niin sumun peitossa etten muista kuin hämärästi jotakin
jos paljon sitäkään.Ja tavallaan on taas sellainen ihan sama-olo.Olen valmis
lakkaamaan pelkäämästä ihan koko ajan ilman syytä.
Mutta en ole kai valmis vielä ihan siihenkään kun en tiedä keinoja miten päästä
pois tästä valheiden verkosta.Valheiden verkosta että kaikki olisi niin pirun pelottavaa
ja ahdistavaa kokoajan enkä osaa muusta kirjoittaakaan kuin tästä.Surullista.
Mutta kai tämäkin on vain ajanjakso mikä pitää käsitellä ja kirjoittaa jonnekin
ja unohtaa taas iäksi.
Onneksi kuitenkin tuon kaiken harmauden ja loskan keskeltä ruoho on
alkanut hieman pilkottamaan ja lumet sulamaan ja ei enää ole niin
tavattoman liukasta että on pitänyt olla jo senkin takia saattaja
mukana kun on joutunut tuolla liikkumaan.Ja nyt tuntuu aurinkokin
yrittävän kurkkia pilvien lomasta,toivottavasti se paistaisi pian jo
jatkuvasti.Olen tästä pimeydestä,varsinkin henkilökohtaisesta
sellaisesta saanut tarpeekseni.
Kevät on yleensä kaiken uuden alku pitkän ja pimeän talven
jälkeen kun pursuaa uutta elämää.Ehkä myös minussakin ja saan
taas voimaa.
xoxo
anskuli
Tuntuu etten tahdo kohdata voimakkaita tuneitani koska en osaa käsitellä niitä ilman
että romahdan täysin ja olen yksin eikä se onnistu että siinä vieressä olisi joku muu.
Tuntuu että on tämän kanssa iavan yksin.Fiktion maailma on ollut enemmän kuin
tuki ja turva,ystäväni hädän hetkellä,yön pimeydessäkin,kellon ajasta riippumatta.
Vaikka tiedän että on tahoja joille voisin soittaa tai mennä vaikka keskellä yötä
en vain viitsi koska olen liian ylpeä myöntämään että nyt romahdan jos en pääse
kotoa pois ja ihmiset huolehstuisivat vain entisestään.Viime yö oli juuri sellainen
kunnes uupumus suorastaan pakotti kehoni ja mieleni nukahtamaan kun se ensin
oli hetken aikaa vain hengitellyt ja kuunnellut rauhallista bambuhuilun säveliä ja
olin turvassa pimeydessä tietäen ettei kukaan nähnyt kun olin romahtamisen
partaalla.
Päiväkirjani täyttyi liian pitkästä aikaa liian raskaista ja synkistä
mietteistäni ainakin 8 sivullisen verran olisi tullut enemmänkin mutta
kirjoitin siihen asti vain kunnes käteni oli turta ja kipeä ja voimaton
jaksamaan puristamaan mustekynää hyppysissään.
Nytkin olen vain paennut fiktion maailmaan,takaisin kirjan pariin mitä
tein eilenkin ja olen hieman saanut edes lomaa eilisistä tunteistani,vaikka
kahvista huolimatta väsymys painaa taakkana harteilla.Kevät on itseasiassa
ainoa valonpilkahdus,tämä pitkä ja kylmä,pimeä loputon talvi alkaa vihdoin
väistyä ja mieleni tekisi romahtaa itkemään ilosta ja helpotuksesta,se on ohi.
Ja samaan aikaan harmittelen hirveästi kun eilinen terapeuttini soitti ja perui
silloisen tapaamsien ja nyt se menee taas pitkälle ajan päähän.Ja se harmittaa
ja ahdistaa ja on ahdistanut aivan kaikki.Loma alkoi onneksi mutta aivan
kaikki muu mikä tässä ympärillä pyörii on ahdistavaa ja todella sekavaa.
Tuntuu että olisi paljon enemmänkin sanottavaa ja kerrottavaa,muka
kaikkea kivaa sattunut mukamas kaikkea ihan huippua jonka pitäisi
kirjoittaa vain siksi että muistaisi.
Kun lueskelin vanhoja juttja eilen
päiväkirjastani kauhistuin kun en muistanut kuin hämärästi menneet vuodet.
Kaikki on mennyt niin sumun peitossa etten muista kuin hämärästi jotakin
jos paljon sitäkään.Ja tavallaan on taas sellainen ihan sama-olo.Olen valmis
lakkaamaan pelkäämästä ihan koko ajan ilman syytä.
Mutta en ole kai valmis vielä ihan siihenkään kun en tiedä keinoja miten päästä
pois tästä valheiden verkosta.Valheiden verkosta että kaikki olisi niin pirun pelottavaa
ja ahdistavaa kokoajan enkä osaa muusta kirjoittaakaan kuin tästä.Surullista.
Mutta kai tämäkin on vain ajanjakso mikä pitää käsitellä ja kirjoittaa jonnekin
ja unohtaa taas iäksi.
Onneksi kuitenkin tuon kaiken harmauden ja loskan keskeltä ruoho on
alkanut hieman pilkottamaan ja lumet sulamaan ja ei enää ole niin
tavattoman liukasta että on pitänyt olla jo senkin takia saattaja
mukana kun on joutunut tuolla liikkumaan.Ja nyt tuntuu aurinkokin
yrittävän kurkkia pilvien lomasta,toivottavasti se paistaisi pian jo
jatkuvasti.Olen tästä pimeydestä,varsinkin henkilökohtaisesta
sellaisesta saanut tarpeekseni.
Kevät on yleensä kaiken uuden alku pitkän ja pimeän talven
jälkeen kun pursuaa uutta elämää.Ehkä myös minussakin ja saan
taas voimaa.
xoxo
anskuli