lauantai 28. joulukuuta 2013

I Want My Tears Back Now!

Huhhuh joulusta selvitty 2 päivän ylensyönnillä ja salaa toivomalla etten halua
syödä enää ikinä koska ähky,ja 1 päivän juhlinnalla.
Saldona liikutuksen kyyneleitä,iloisia ihmisiä jotka kapsahtivat kaulaan halaamaan
liikenteessä ollessa tuttu ja turvallinen kantapaikka ystävän kanssa perinteitä 
kunnioittamassa,liikaa juomista,naurua,ihmisiä enemmän tai vähemmän selvänä
saman katon alla  ja jokin bändikin lopetti kun paikalle saavuttiin.

Hassuja tekstiviestejä yön pimeinä tunteina ystävälle joka nosti
minut onneksi takaisin maan pinnalle ja haikeita oloja kun vuosi lähenee loppuaan,
kun toivo paremmasta alkaa taas nostamaan päätään asioiden suhteen.

Ja kauniiden äänien  koristellessa ikivanhoja joululauluja televisiosta, joita kynttilän-
valossa rakkaan kanssa tuli katseltua,kuunneltua ja ihmeteltyä
Kyllä Ahola sai taas tämän tytön kyyneliin asti Sylvian Joululaululla,kun muutenkin
sattui olemaan tavallista herkemmällä mielellä.Hyvin tunnelmallisen joulun saa
vesisateesta huolimatta silti aikaan kynttilöiden avulla ja juurikin mainitsemallani
tavalla.

3 päivän päästä on uusi vuosi ja minä en jaksa lakata ihmettelemästä miten nopeaa aika
rientää joskus eteenpäin.Se suorastaan pelottaa.Harmaa,usvainen ja sateinen sää yrittää
yhä vain pahentaa minun mieltäni ja pariin otteeseen on ollutkin vähän itkuisiakin päiviä,
kun olen huomannut kärsiväni myöskin jonkin asteisesta kaamosmasennuksesta.

Vaikkakin tänä talvena se ei onneksi ole ollut niin paha koska aurinko on pysytellyt
minun ilonani tavallistakin pidempään ylhäällä ja tosi komeita auringonlaskukuviakin
olen saanut napattua!Aina minä yritän kaiken kurjuudenkin keskeltä löytää sitä
positiivisuuttakin tästä ja joka kerralla se on onnistunut löytymään.

Nyt on ollut vain pitkään nukkumista,elämän pienistä asioista nauttimista;
kuten aamukahvi ja kiireetön herääminen ja oma aika <3 Koulutehtäviin
ajattelin alkaa panostamaan sitten näiden juhlien jälkeen,stressi on onneksi
helpottanut mutta vielä en olisi valmis kouluun takaisin.

Viikonloppu menee ihan täysin laiskotellessa,eilinen sauna ja iltapuuro
tekivät tehtävänsä vaikka heräsin puolenpäivän myötä ihmeteltyäni pimeyttä
kunnes katsoin kelloa ja kömmin kahvin keittoon.Minä vain nautin tästä kun
saa vain olla vaikka sekin välillä ahdistaa.Mutta nyt ei onneksi kerrankin
ahdista yhtään mikään.

Take Care!

XOXO
Anskuli <3 


























tiistai 24. joulukuuta 2013

sunnuntai 22. joulukuuta 2013

Never Enough...?

Ahdistaa.Tällähetkellä ihan kaikki.Joulu,paska sää,elämä tässäkö tämä kaikki
nyt sitten on vai onko minulla vielä jotakin odotettavaa.Miksi en osaa vain olla
ja nauttia matkasta vaan kokoajan tahdon jotakin uutta ja samalla mietin tässäkö
se kaikki on.Ja samantien tunnen syyllisyyttä;miten kehtaan edes ajatellakaan
asiaa noin,miten kehtaan olla niin pirun tyytymätön tähän elämääni kun voisi olla
paskemminkin asiat kuin mitä ne ovat.

Miksi pää on niin sekaisin tästä kaikesta ja miksi en osaa tätä puhua ulos,
pelkään sen kai kuullostavan liian typerältä tai jotain muuta älytöntä taas.
Ahdistaa tämä elämän rajallisuus,ahdistaa epätietoisuus ihan kaikesta.

Liikaa kahvia,liikaa ajatuksia,liian vähän aikaa,piti ottaa ihan rauhoittava
menoa tasoittamaan ja koettaa kirjoittaa mutta ainakun meinaan tosissani
yrittää kirjoittaa ne sanat ja ajatukset mitä mietin se jää vain pintaraapaisuksi
koska tuntuu etten pysty muuhun kuin siihen.Haluaisin pystyä mutta en kykene.
En vielä ole löytänyt keinoa miten enkä tiedä uskallanko koskaan täysin avata
patoutuneita tunteitani jotka ovat vuosikausia olleet hiljaa ja on ollutkin tähän
asti vain parempi että olen jatkossakin hiljaa koska pelkään kohdata niitä
luuseri kun olen.

Pelkään kohdata todelliset tuneeni,raivon,vihan,pelon ja pelkään miten ne
tulisivat minussa esiin ja saisinko hillittyä itseäni.Tavallaan se kuulemma on
puhdistava kokemus,kohdata kaikki tunteensa avoimestiolen vain aina itse
pidätellyt niitä,tai en ole koskaan antanut kenenkään nähdä kun itken.

Vielä tänäkin päivänä se on hyvin vaikeaa,vähitellen olen oppinut itkemään
vanhempieni edessä (hyvin harvoin) ja parin todella hyvän ystävän ja murun
edessä kai se sekin jotakin on mutta silti.Mielummin sitäkin harrastan yksin
kunnes on taas vähän parempi olo.Kaikki muut tunteet ovat minulle arvoitus,
omalla tavallaan koska en uskalla päästää niitä aivan täysin vapaaksi koska
pelkään mitä sitten tapahtuu.

Haluaisin vapautua niiden kahleista ja todellakin olla vapaa myös mieleltäni
ettei enää tarvitsisi pelätä ja murehtia vaan voisi oikeasti nauttia elämästä ja
sen matkasta.Tiedän kyllä yhden keinon mikä kuulemma olisi hyvä itsetutkiskelun
lääke,mutta pelkään testata sitä,pelkään taas niitä seuraamuksia enemmän kuin
sensijaan että olisin utelias kuin lapsi.

Löytyvätkö nämä vastaukset minulle ikinä?Silti vimmatusti niitä etsin vaikka
tuntuu että olisi parempi luovuttaa ja vain mennä elämän virran mukana
vaikka aina välillä tuntuu että väsyy siihenkin,itse elämään.

xoxo
anskuli 




















Jouluhössönsössön

Joulu.Se on taas täällä yli huomenna eikä minulla ole tietoakaan joulufiiliksestä.
Uloskin katsoin aamukahvia mennessäni keittämään,voih, niin ikävän harmaan
näköstä ja liukasta ja likaista taas vaikka yöllä jo kerkesin ihastella tovin,
ikkunasta pyryttävää lunta (räntää) jota tuprutti tulemaan ja menin ihan
parvekkeellekin sitä ihailemaan.Kaikki oli niin ihanan hiirenhiljaista ja
valkoista ja puhtaan näköistä lumivaipan alla.

Nyt, se yöllinen kauneus lumisateesta on muisto vain ja yritän ettei se
ihan kokonaan päivääni siltikään pilaisi.
Toivon silti salaa mielessäni että jouluyö olisi tuollainen samanlainen
vaikka en niin joulusta välitä mielummin vaikka nukkuisin sen yli jos
vaan voisi.Leipomiset toki nyt on asia erikseen ja se tunnelma ja muu
mutta se uskonnollinen hössönsössötys ei ole minun juttu.

Tänä vuonna ei ole meillä edes kuusta,mikä on taas vähän hassua kun
aina tottunut että semmoinen kököttää tuolla nurkassa ja minun tehtäväni
oli aina koristella se ja samalla katsoa jokajouluinen perinne Lumiukko,
mutta ei tänä vuonna,nyt vain Lumiukkoa.No,eipä tuo kyllä haittaakaan.

Päässä ois taas ihan hirveesti asiaa tännekin kirjoitettavaksi mutta en
vaan saa/jaksa pukea sitä kaikkea sanoiksi ja tuntuu että sielläkin
halutaan mielummin vain hiljentyä joulun ajaksi ja olla ressailematta
mistään.Ainakin olen toteuttanut yhden aikomuksistani jo,nukkunut
pitkään kun lomat alkoivat enkä ole laittanut herätyskelloakaan edes
soimaan,ah,mikä ihana vapaus jo siitäkin.

Tänään tiedossa silti kummitädin velvollisuuksia rakas kummipoika
täytti viikko sitten 7v,menee kouluun kohta toinen *haikeus*
niin synttäreille pitää mennä.No eipä siinä,kun vain jaksaisi
veljeäkin nähä joskus vähän useamminkin ja aina on itellä
kamala syyllinen olo,kun ei nähdä kuin vain näissä virallisissa
juhlissa mutta tuskimpa olen ainoa joka tätä asiaa myöskään
murehtii.Pitäisi vain tehdä asialle jotakin tiedän sen,mutta kun
taas turvaudun tekosyihin,heillä on omat menonsa jne ja minulla
kanssa enkä jaksa jne.Tiedän,olen paha ihminen.

Hohoho ja
Take Care!

XoXo
Anskuli <3























perjantai 13. joulukuuta 2013

Friday 13

Mikään muu tässä talvessa ei ärsytä kuin se että paniikkihäiriöisenä jännität ihan sikana
kuolemanliukkailla keleillä tai sille se ainakin näyttää! kun menet tuolla juoksufanaatikkojen
keskellä.

Kieli tiukasti keskellä suuta ja yrität selvitä kauppaan ja takaisin kotiin, ilman, ja aika
sopivasti tähän kuuluisan perjantain epäonnenpäivän kauhuskenaariofiiliksiinkin kuuluvat
ajatukseni että voi luoja en selvii! ja tarrautua epätoivoisena toisen käsivarresta kiinni,
heittäen samalla hermostuksissani vitsiä että lennetään yhessä sitten,vaikka sillä hetkellä
ei yhtään naurattanutkaan.

Ja sitä epätoivoisesti yritin toiselle esittää huonoin menestyksin.
En varmasti olisi tuosta suorituksesta ainakaan vuosisadan Oscaria saanut.
Kaiken hyvän lisäksi kun jännitti vielä sitäk kova apuuskaista tuultakin joka jo kerkesi
minua kevyesti "tuupata" ja hämmästelin ihan ääneen asiaa silmät suurina.

Kotiin kun selvisin sitten vihdoin ja viimein oli itku taasen hyvin lähellä,katsoin käsiäni ja
huomasin että ne tärisivät,tuntui että hieman heikotti ja piti päästä istumaan vaikka mieli
teki mennä peiton alle itkemään sitä miten pelottavsta reisusta itse selvisin ja sitä miten
kamalaa tämä on eikä tätä toivoisi kenellekään.Nytkin vielä on pala kurkussa mutta oli
pakko tehdä tästä päivästä pikainen postaus,koska ainakin itsestä tuntui,että sai tämän
päivän "kauhukokemukset" täyteen ja jos joku huutaisi että uudestaan ni varmaan löisin.
 
Joku sanoikin tuosta jännittämisestä jossakin ohjelmassa, kuinka ollakaan nimen olen
jo tyystin unohtanut,aivotutkimuksiin liittyvää kuitenkin! että kirjoittaminen on
paras terapiamuoto kun jännittää jotakin,kirjoittaa ylös tuntemuksiaan,mutta eipä
nyt ollut mitään tuollaista ainakaan käsillä vaan piti mennä ja olo oli taas kerran
sellainen että kuin hyppäisi tuntemattomaan,nilkassa naru ja silti pelottaa ihan hirveästi.

Toivottavasti ei mitään muuta epäonnekasta satu tänään eikä kellekään muullekaan
vaiken itse suoranaisesti siihen uskokaan!

XoXo
Anskuli 

Ps.Jouluun on enää 2 viikkoa,no mut sitten se ainakin on taas koko seuraavaksi kuukausiksi ohi
joten jaksetaan se läpi taas kerran!vaikkakin stressi yrittää taas muistuttaa hieman olemassaoloaan
ja se ahdistaa ja se,ettei oikein meinaa jaksaa tehdä mitään,näin lähellä lomia.Enää 1 Ma yksi!!
Pakko jaksaa,sekin ahdistaa se pakko-sana!ja kaiken kukkuraksi asiat valvottaa öisin,mitenhän
ihmeessä tästä taas nukkuisi ilman sitä hemmetin murehtimista.Pakko on taas helvetin kerran,
kohta helpottaa,taas helvetin kerran!! tiedän,muutamaksi viikoksi vain ja sitten nukun,näin ainakin
toivon ja kovasti vannon itselleni.Olen vain niin väsynyt.









keskiviikko 11. joulukuuta 2013

It does matter....for yourself...

Tässä istun taas ja tuijotan tyhjää,valkoista ruutua yrittäen keksiä mitä kirjoittaisin.
Samalla vilkuilen sivusilmällä televisiota joka on äänettömänä päällä ja nautin
kevytmaidolla ja sokerilla aromisoitua aamukahvia ja mietin miten tämä on näin
vaikeaa aina toisinaan,keksiä jokin aihe.
Kunnes sitten vain päätin olla ajattelematta liikoja ja vain antaa mennä mitä
mieleen juolahtaa.Joskus vain tahtoo ahdistaa kun olisi kirjoitettavaa mutei
keksi millään miten sen aloittaisi ja saisi ulos.

Tämä kuukausi on mennyt ihan tosi nopeesti,ihmiset ressaa joulusta jonka
suhteen minä olen luovuttanut jo aikaa sitten,vedoten ihan vain siihen että
on koko elämä tässä ressattavaa eikä vaan yksi hiton joulu tule minun
päivääni siinä sivussa pilaamaan.

Tosin stressistä puheenollen nyt sekin alkaa pikkuhiljaa helpottamaan
koska ensiviikolla alkaa loma ja saan ihan vapaasti unohtaa ihanan
pörröisen (tekokarvaa kyllä) ja mustan koululaukun nurkkaan koko
jouluksi ja uudeksi vuodeksi enkä edes vilkaisekaan nuottipapereita
ja teoriatehtäviä jotka siellä odottaa.

Lisäksi olen alkanut saada talouteni pikkuhiljaa tasapainoon,
äiti voi hyvin ja kaikki rakkaimpani voivat hyvin,minä vain rämmin
kaikkien tietämättä tässä suurten kysymysten äärellä kuten viime
postauksessa taisinkin siitä avautua.

Toisaalta,kun saa kaikkien inhokkipäivänä nimipäivälahjaksi
konvehtirasian ja Taijin jälkeen vielä hesburgerista kana-aterian
ihan vain ilahduttamisen takia voisiko siinä olla muuta kuin
hymyillä ja kiittää.Ja seuraavana päivänä menen itseni
hemmoteltavaksi ja renotutumaan Shiatsuun niin voisiko
oikeastaan toisiksi viimeinen viikko paremmin alkaa.
Unohtamatta paahtoleipiä ja maitokahvia ja kiireetöntä
heräämistä tänä aamuna.

Pointtina siis tässä kaikessa on,ehkä vain huolehdin taas ihan liikaa
ja pelkään.Mietin sitäkin milloin lakkaan pelkäämästä ehkä en kokonaan ihan täysin
mutta olisi mukava joskus nauttiakin elämästä ilman pelkoa ja antaa vain mennä.
Kun on tämä oma juttu sitä kyseenalaistaa asiat aivan uudessa valossa kuin mitä
muut ihmiset tekevät koko elämän suhteen.

Joskus taas tunnen kateuden piston lähes kun ovat niin huolettomia ja kun ilmoitan
että minua pelottaa toisinaan miten nopeasti aika kulkee,samantien saan ymmärrystä
tai myöskin sitten hieman vähättelyäkin asiasta tyyliin; no mitä sinä nyt semmosia murehdit.
Ehkä he ovat tavallaan oikeassa.Mitä minä murehtimaan kun olisi elämäkin
elettävänä?

Ehkä minunkin olisi jo aika päästää murehtimisesta irti,olenhan sitä tehnyt tavallaan
koko ikäni.Murehtinut ja pelännyt,ja nyt olen hämilläni siitä kun sitä ei enää 
tarvitsisikaan tehdä.Olisiko jo aika minunkin vain nauttia elämästä ja
luottaa siihen että asiat korjaantuvat kyllä ilman minun murehtimisianikin.
Ja kuitenkin sillä kaikella on väliä...sinulle itsellesi.Miten elät elämäsi.

Voikaa hyvin ja nauttikaa elämästä niin minäkin opettelen vasta nyt
mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan! 

Take Care! 

XoXo
Anskuli <3  























perjantai 29. marraskuuta 2013

Life & Darkness Part II

En ole yksinkertaisesti vain jaksanut kirjoittaa mutta nyt oli pakko tulla tänne tekemään
jälleenkerran avautumisppostaus tai muuten minulla hajoaa pää taas vaihteeksi.
Viimeaikoina on taas ollut mieli semmoisessa vuoristoradassa että voi hyvä päivää eikä
tänäänkään fiiliksessä ole mitään kehumisen arvoista.

Noh aamu alkoi ihan ok siitäkin huolimatta etten saanut nukuttua,pyörin koko yön
ja nytkin väsyttäisi mutta olen vain niin pirun levoton että mietin et mitähän tästäkin taas tulee.
Tilannetta ei auta yhtään sekään,että huoli läheisimmistä painaa takaraivossa ja ne on vielä
kuitenkin asioita,joille en itse voi tehdä yhtään mitään,kuin olla toisen tukena ja toivoa parasta
ja pelätä pahinta.

Kaikenlisäksi ihanat naistenvaivat päätti tulla kiusaamaan ja "pilaamaan"
ennestään jo levotonta mieltäni ja päivääni.Pilalla väsymyksen ja huonosti nukutun yön
takia turhatkin?pelot kun pitävät kätevästi valveilla ja siksi tuntuu että asiat
on pahemmin kuin mitä ne oikeasti ovatkaan.

Olen viimeaikoina mietitnyt elämää ja eritoten kuolemaa ehkä jopa jo terveen järjen
rajamailla jos näin voi sanoa vai voiko?Missä on se terveellinen tapa pelätä kys asiaa
ja missä menee se raja,jolloin tuntuu että jos sen antaa pelotella itseään liikaa,tuntuu
että tulee hulluksi.Ja lopulta, pelästyy niin että on pakko yön pimeinä tunteina nousta
sängystä ja käydä hiippailemassa asunto läpi varmistamassa että kaikki on hyvin ja
uskallan sulkea silmäni

Kunnes taas toisaalta kun on pohtinut maailmankaikkeutta,universumia ja tätä kaikkea
miettii taas että mitä vitun järkeä tällä kaikella sitten kuitenkaan edes on?

Mitä väliä tällä kaikella edes on ja samaan aikaan on kuitenkin väliä.
Ota tästä nyt sitten selvää,mutta hengissä ollaan joka tapauksessa
tuntuu vain että mieli liikkuu turhankin syvillä vesillä että lähes pelottaa taas
tämä kaikki jota me kutsumme elämäksi.


xoxo
anskuli