Pitkästä aikaa on ollut jotain aivan käsittämätöntä oman rakkaan kanssa.
Kävimme Pe.na yöllä kävelemässä asuinalueeni lähiössä jutellen niitä näitä.
Kiikuimme turhan lyhyissä hiljaisen lähiöleikkipuiston kiikuissa kullan todetessa
keinun olevan liian lyhyt,loikaten pois sytyttäen tupakan minun jäädessäni vielä
nauttimaan tunteesta joka tuntui aivan vatsassa asti ja hymyilin yötaivaalle
kuunnellen murun jutustelua.
Aivan kuin olisin sen lyhyen hetken ajaksi palannut lapsuuteen
koska kyseisessä puistossa tuli joka kesäilta ravattua niin myöhään kuin
silloin sai olla vapaana ennenkuin piti mennä kotiin ja kiikut ovat vieläkin
suuressa suosiossa.
Nyt jalkamme ylsi kiikuista maahan liiankin hyvin,karkit ovat toisella
meistä muuttuneet tupakaksi,olueksi jne viattomuuden aika oli kuin
muisto vain.Mistä myöskin oli kovasti puhetta hänen kertoessaan
että tietyt tutut rakennukset hänen kotiseudustaan piti ihan etsimällä
etsiä.
Kävn moikkaamassa paria vanhaa tuttua taloa joita esittelin
haikein mielin muruselle tämän kuunnellessa hauskoja kertomuksia
sytytellen silloin tällöin tupakan ja katsellen uteliaana ympäristöä
jossa minä olin kasvanut.
Turhaan siinä lähiöitä kierrellessämme yritimme kuikuilla josko kisuja
olisi jossakin vilahtanut tai edes siilejä kun alkaa syksyn merkit vähän
liiankin uhkaavasti olla jo havaittavissa.
Ja niistä ensimmäiset toki laitoin merkille "yllättävän pimeyden"
ja katuvaloiden loisteen sekä yöperhoset ja muutaman tähden siellä täällä
tuikkimassa taivaalla kun eräänkin lapsuuden ystävän tontin lähistöllä
niskat takakenossa bongailimme hiljalleen syttyviä kirkaita tähtiä ja
ihastelimme elokuun niin kolkkoa mutta kaunista hieman yli puolenvälin
olevaa kuutamoa.
Ihmetellen sitäkin miten sekin on vain yksi meteoriitin
kivi johon vain nyt sattuu aurinko paistamaan niin kirkaasti ja se vain
napsahti omalle kiertokulkuradalleen vaikuttaen mm täällä pienen
pienellä pallossamme oleviin meriin.
Kuinka rakastankaan varsinkin loppukesän öitä ja mikä se olisikaan
paras tapa viettää kuin oman rakkaan kanssa ihmetellen tätä kaikkea.
Kotimatkalla pysähdyimme kirkonpenkille hänen jälleen kaivaessa tupakan
minun irvistellessäni selkääni jomottavasta kivusta ja huokaistessani päästyäni
lepuuttamaan sitä penkille.
Ennen tupakan sytyttämistään hän ojentautui minua
kohti ja olo oli kuin vastarakastuneella 6 ja puolen vuoden jälkeenkin kun siinä
suutelimme ja hänen revetessä kun rallatin hänelle suudeltuamme
"...ja kirkon penkillä me suudeltiin..!" josta kuulemma olisi ihan hyvin voinut
tehdä jonkun purkkapoppi-biisin.
Jonka jälkeen ihmettelimme, miten ennen oli niin hienompaa ja nyt ajan
muuttumista huonompaan suuntaan ihmiskunnassa,kerätessämme siitä
ympäriltämme joidenkin jättämiä jäätelöiden pakkauskuoria,pizzalaatikkoa
ja tyhjää tupakka-askia roskiin haikein mielin.
Ikävästä, siihen hieman viattomampaan aikaan,
ja tunteeseen mitä lapsena oli ollut olla vielä aivan liian onnellisen
tiedostamaton tulevasta.
Siltikin elämä on liian lyhyt murehtimiseen.
https://www.youtube.com/watch?v=gO5FepO9VT8
XOXO
Anskuli <3 ;)
Kävimme Pe.na yöllä kävelemässä asuinalueeni lähiössä jutellen niitä näitä.
Kiikuimme turhan lyhyissä hiljaisen lähiöleikkipuiston kiikuissa kullan todetessa
keinun olevan liian lyhyt,loikaten pois sytyttäen tupakan minun jäädessäni vielä
nauttimaan tunteesta joka tuntui aivan vatsassa asti ja hymyilin yötaivaalle
kuunnellen murun jutustelua.
Aivan kuin olisin sen lyhyen hetken ajaksi palannut lapsuuteen
koska kyseisessä puistossa tuli joka kesäilta ravattua niin myöhään kuin
silloin sai olla vapaana ennenkuin piti mennä kotiin ja kiikut ovat vieläkin
suuressa suosiossa.
Nyt jalkamme ylsi kiikuista maahan liiankin hyvin,karkit ovat toisella
meistä muuttuneet tupakaksi,olueksi jne viattomuuden aika oli kuin
muisto vain.Mistä myöskin oli kovasti puhetta hänen kertoessaan
että tietyt tutut rakennukset hänen kotiseudustaan piti ihan etsimällä
etsiä.
Kävn moikkaamassa paria vanhaa tuttua taloa joita esittelin
haikein mielin muruselle tämän kuunnellessa hauskoja kertomuksia
sytytellen silloin tällöin tupakan ja katsellen uteliaana ympäristöä
jossa minä olin kasvanut.
Turhaan siinä lähiöitä kierrellessämme yritimme kuikuilla josko kisuja
olisi jossakin vilahtanut tai edes siilejä kun alkaa syksyn merkit vähän
liiankin uhkaavasti olla jo havaittavissa.
Ja niistä ensimmäiset toki laitoin merkille "yllättävän pimeyden"
ja katuvaloiden loisteen sekä yöperhoset ja muutaman tähden siellä täällä
tuikkimassa taivaalla kun eräänkin lapsuuden ystävän tontin lähistöllä
niskat takakenossa bongailimme hiljalleen syttyviä kirkaita tähtiä ja
ihastelimme elokuun niin kolkkoa mutta kaunista hieman yli puolenvälin
olevaa kuutamoa.
Ihmetellen sitäkin miten sekin on vain yksi meteoriitin
kivi johon vain nyt sattuu aurinko paistamaan niin kirkaasti ja se vain
napsahti omalle kiertokulkuradalleen vaikuttaen mm täällä pienen
pienellä pallossamme oleviin meriin.
Kuinka rakastankaan varsinkin loppukesän öitä ja mikä se olisikaan
paras tapa viettää kuin oman rakkaan kanssa ihmetellen tätä kaikkea.
Kotimatkalla pysähdyimme kirkonpenkille hänen jälleen kaivaessa tupakan
minun irvistellessäni selkääni jomottavasta kivusta ja huokaistessani päästyäni
lepuuttamaan sitä penkille.
Ennen tupakan sytyttämistään hän ojentautui minua
kohti ja olo oli kuin vastarakastuneella 6 ja puolen vuoden jälkeenkin kun siinä
suutelimme ja hänen revetessä kun rallatin hänelle suudeltuamme
"...ja kirkon penkillä me suudeltiin..!" josta kuulemma olisi ihan hyvin voinut
tehdä jonkun purkkapoppi-biisin.
Jonka jälkeen ihmettelimme, miten ennen oli niin hienompaa ja nyt ajan
muuttumista huonompaan suuntaan ihmiskunnassa,kerätessämme siitä
ympäriltämme joidenkin jättämiä jäätelöiden pakkauskuoria,pizzalaatikkoa
ja tyhjää tupakka-askia roskiin haikein mielin.
Ikävästä, siihen hieman viattomampaan aikaan,
ja tunteeseen mitä lapsena oli ollut olla vielä aivan liian onnellisen
tiedostamaton tulevasta.
Siltikin elämä on liian lyhyt murehtimiseen.
https://www.youtube.com/watch?v=gO5FepO9VT8
XOXO
Anskuli <3 ;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti