perjantai 30. toukokuuta 2014

Love Each Day

Kauhea energiapurkaus jo heti aamusta välillä oikeesti tuntuu että
kun kahvia saa koneeseen oon ku joku hemmetin duracelpupu heti aamusta.
Nukkumiset on taas menny ihan ihme rytmiä.Kun ei ole koulua niin kyllähän
sitä sitten herätään nätisti jo tyyliin 9 jälkeen aamulla kun ei nukuta eikä oo
pakko mennä minnekään ja kiitos aktiivisen mieleni kun heti kun saa 
silmäni auki alkaa asiat pyöriä päässä kuin turbovauhdilla menevä
karuselli.

Tjooh olen päättänyt nousta tästä taas kerran,mutta tiiän et minä joku kaunis
päivä vielä onnistun.Sadepäivien ansiosta on vaan saanut kerrankin vain_olla
katsoa töllöstä hölmöjä sarjoja/leffoja kirjaimellisesti aivot narikassa ja
repeillä niille puoliväsyneenä ja lueskella kesken jääneitä tiiliskiviä.
Nyt on aikaa niihinkin jee!

Vaikka en ole kyllä ihan kokonaan malttanut olla pysymättä poissa
pianosta mutta nyt muutaman päivän kyllä olen ollut ja tehnyt kaikkea
muuta.Tänään sadepäivä jatkuu ja virallisesti vissiin alkaa kesälomakin
joten onpa ihan hyvä syy olla kotona piilossa kun tuolla taas ihmiset
rymyää pitkin maita ja mantuja pitäen virkavallan kiireisenä.Iteasiassa
se on kai La mut jotkut sankarit vissii alottelee jo tänään sen rymyämisen.

Huomasin taas tänä aamuna kahvia keittäessäni ja tuijotellessa omiin
ajatuksiini uppoutuneena ikkunasta ulos, että on kuitenkin hienoa olla
elossa.Olen päättänyt alkaa rakastaa jokaista päivää toi se sitten mitä
vaan tullessaan.Tuntuu ettei minua enää voi mikään lannistaa vaikka
kuinka yritetään säännöllisin väliajoin ja joskus ihan arvaamatta.

Voikaa tekin paremmin ja nautitaan kesästä! <3 

XOXO
Anskuli ;)

lauantai 24. toukokuuta 2014

Coma White

Tähän aikaan ylhäällä,en vaans aanut enää unta mielessä on niin paljon
kaikenlaista "ehkä sä oot just niitä ihmisii jotka vain ovat mieleltään
kovin aktiivisia" no aijaa?

Kuitenkin on menty taas tätä vuoristoratarallia tunteiden kanssa
ääripäästä ääripäähän.Milloin sydäntäsärkevää surua yhden asian
kanssa joka nyt kuuluu jo menneisyyteen ja sitäkin on niin vaikea
hyväksyä jotenkin.Että sitä tuntemaasi ihmistä ei enää ole.
Kaikki vain haihtuvat lopulta,katoavat meidän keskuudestamme.
Enkä nyt välttämättä tarkoita edes kuolemaa,mutta aika lähelle se
tämäkin asia natsaa kun rupee miettimään.

Olen surrut,vihannut,säälinyt yksin kunnes on pystynyt asiasta
juttelemaan ystävän kanssa joka myöskin menetti kyseisen ihmisen.
Hän tosin yritti vain lohduttaa enemmän minua koska minulla ei ole
niin ennen ollut kokemusta tämän kaltaisesta asiasta.

On vain itse kuolemalle menetettyjä tapauksia ja ne ovat yhtä
sydäntäsärkevää mutta tämäkin on melkein jo sinnepäin,minusta kun
joku joka oli joskus sinulle niin rakas,sekoaa lopullisesti ja viettää
loppuelämänsä poissa vapaudesta.On vain pakko mennä taas päivä
kerrallaan tässäkin asiassa eteenpäin ei ole muuta keinoa.

Äsken oli ihanaa olla viileässä kesäaamusiessa säässä haistella
tuoksuja ja kuunnella lintujen laulua aamukahvin kera ja vain istua
ja olla ja miettiä sitä,miten hienoo elämä on kuitenkin näinä kaikkine
kauneuksineen,ja tulin surulliseksi kun ajattelin taas miten jotkut
kuitenkin haluavat heittää elämänsä hukkaan ja olla vain sekaisin.
Mutta tiedän,ei se enää ole omissa käsissä kun ne vie niin mukanaan.




~There's something cold and blank behind her smile
  She's standing on an overpass in a miracle mile

"you were from a perfect world
a world that threw me away today
today to run away"


A pill to make you numb
A pill to make you dumb
A pill to make you anybody else
but all the drugs int this world
won't safe her from herself

Her mouth was an empty cut
and she was waiting to fall
Just bleeding like a polaroid
lost all her dolls


"you were from a perfect world
a world that threw me away today
today to run away"... ~


xoxo
anskuli























sunnuntai 18. toukokuuta 2014

People change when time just goes by...

Aika muuttuu,ihmiset muuttuu sen mukana vai muuttuvatko?Entä jos kaikki
onkin vain jonkinlaista teatteria? "en ollut silloin minä" vai niin miksi en
vieläkään tuohon voi uskoa vaikka itsedkin olen tehnyt virheitä silti sattuu
edelleen kun joidenkin huulilta kuulee tuon lauseen ja sitä miettii miksi
sitten teit minulle niin,satutit  etkä pyytänyt edes anteeksi?
Ei olisi pitänyt tehdä sitä tätä tuota mutta kun!

En tiedä oli vain pakko tulla pienessä ahdistuspäissäni tänne purkamaan
vaikka ei olisikaan muuta kuin vain valittamista.Turha kai sitä enää sit on
itkeä kun maito on jo nurin.Mutta kun miksi sattuu kun on jonkun menettänyt
miksi silti sattuu kun olisi tahtonut olla ystävä mutta itse ei jaksanut ja oletti
kaiken taas niin loistavasti väärin.Ihmissuhteet,varmaan oikeesti yks maailman
vaikeimpia asioita ikinä mut,niin säälittävää kuin se onkin piti tänne tulla koska
muuten se pyörii kokoajan päässä pyörii se kuitenkin jokatapauksessa aikansa
kunnes joko unohdan sen taas hetkeksi kunnes se taas antaa aihetta muistut-
taa itsestään...


Tänään tuntunut taas että mennään hurlumhei näiden tunteiden kanssa.
Tekisi mieli luovuttaa ja olla menemättä huomenna tunnille mutta al-
kaa konstit loppua jo kesken.Okei välillä ne on kyllä olleet ihan tottakin
mutta välistä taasen täyttä paskaa kun ei vaan jaksa niin ei.Mutta kui-
tenkin tänään on huomannut että kaikki on hyvin,paremmin kuin
esim vuosi takaperin.Olen ihan eri ihminen joten kai minäkin nyt
sit voin sanoa että en ollut silloin minä ihan täysin,olin sekaisin
vaikka ainahan minä kyllä olen mutta meni kyllä liikaa överiksikin :(

Väsyttää,vaikka kahvin juuri join,pitäisi alkaa kerrata huomisen tunnin
tehtäviä,kiinnostaisi kuin kilo paskaa,nimittäin 2 viikkpoa vielä vaikka
olisi niin jo valmis kesälaitumelle nukkumaan,sekoilee,riehuu,kännäämään eiku...
Nojoo kaikkee totakin mut iisisti hyvän maun rajoissa.


Mittari näyttää jo reippaasti yli +20 huomenna +26 ja minua hirvittää mennä
siinä helteessä kouluun.Onneksi kyydillä mutta siitä huolimatta.Kuitenkin on
aivan huikeeta et kesä lopulta tuli,vaikka kroppa onkin ollut ihmeen sekaisin
ja kipeänä ja flunssassa ja migreenissä ja ties missä sitä on oltu koska nämä
lämpöasteet on viimeaikoine heitelleet tyyliin +5/+22 niin onko se nyt sit
tavallaan ihmekään.

Festarit kutsuvat myöskin tänä vuonna ensikuussa pääsee irrottelemaan
oikein kunnolla, tuskin maltan odottaa ja on rahaakin jemmassa mukavasti
tuli kerrottua vanhuksillekin suunniotelmista ja sain heti ratsuväkeä
tukemaan minua taloudellisesti suunnitelmissani pitää vähän hauskaa
ystävien kanssa.Olen kuulemma ansainnut sen "kun sinulla nyt on
ollut vähän vaikeeta" lauseen kera ja minä silmät suurina ihmetyk-
säni miettimässä kuulenko minä harhoja vai oonko edes hereillä ja
kohta herään ja tämä onkin vain unta mutta ei.

Koulua pitäisi puristaa vielä,ensi vuosi,syksy.Sit en tiedä mitä teen
en todellakaan kesä tulee olemaan niin kavereiden kanssa riehumista
ja murusen kanssa olemista että oksat pois ja voimia kerätessä.
Olisi tuolla muutama hyvä tiiliskivikin oottamassa lukijaansa
sadepäivien varalle...

Josko pian saan taas kuulla ukkosen pauketta ja kesäsateen rauhallista
ropinaa? <3


XoXo
Anskuli <3 





























keskiviikko 14. toukokuuta 2014

Do you wanna live forever?

Kuuntelen hiljaisuutta vaikka ulkona luonto riehuu ja sade paiskautuu ikkunaan.
Voin kerrankin vain olla ja hengittää tuntematta ahdistusta,Kuitenkin tämäkin
on vain ohimenevää.Kaikkihan elämässä on.Mutta entäs jos saisi valita ettei
olisikaan?Haluaisiko sitä sitten kuitenkaan elää ikuisesti?

Jännä että myöhään heränneenä kuitenkin ajatukset vilistää noinkin
syvällä.Sade saa jotenkin alakuloiseksi nykyään ja uppudun yhä
syvemmälle ajatuksiini.

Nytkin tekee mieli kahvia ja vain istua keittiön pöydän päällä ja tuijottaa
ulos ja odottaa.Kummallinen olo ja jotenkin myös tyyni,odottava.
Ihankuin en olisi kokenut tätä koskaan ennen.Kun tuntuu että sisällä
on jatkuvasti ollut jos jonkinlainen myrsky ja nyt tuntuu että se
vihdoinkin alkaa loppua.Vai onko tämä vain haave vai onko
oikeasti tämä kaikki vihdoin lähtemässä minusta ja irrottamassa rautaiset otteensa.

Aivan kuin löytäsi ulospääsyn tästä kaikesta kun on ollut vuosia tässä
pimeydessä ja se valo tunnelin päässä on nyt niin lähellä.

Ainakin tänään on hyvä olla ja turvallinenkin vaikka vielä viime yönä
ahdistuin mutta en suostunut antamaan sille periksi vaan jossainvälissä
sitten nukahdin,kuunnellen hiljaisuutta ja ulkona piiskaavaa sadetta.

Joko minä saan vihdoinkin rauhan?

XoXo
Anskuli

perjantai 9. toukokuuta 2014

Levoton tuhkimo

Vihan tilalle on nykyään tullut sääli tiettyjen ihmisten ja asioiden kohdalla.
Suru on lähtenyt jo muille maille vierahille mutta ahdistus tykkää minussa
silti asua ja toisinaan muistuttaa olemassa olostaan mutta vain hyvn varovasti.
Varsinkin kun se huomaa että en pelkää sitä tunnetta enää en suostu sen
kaadettavaksi vaan se itse on kutistunut mitättömäksi ainakin melkein.

Ennen se oli juurikin toisin päin kun pelon varjot muuttuivat niin että
saatoin melkein koskettaa niitä,niin pahasti ne hallitsivat minua,
kunnes ratsuväen saapuessa terapia & lääkitys & rakkaiden tuki ja ymmärrys
pelot alkoivat kutistua kun ne huomasi,etten enää pelännyt ja ollut yksin, vaan
olikin voimia ajaa ne pois ensin ratsuväen kera ja nyt jo yksin!

Siksi nykyään pystyn ajattelemaan ennen niin vastenmielisiä
ihmisiä ja kuitenkin,vihan tilalle on tullut nykyään sääli.
Mikä tavallaan vähän ihmetyttää ja tavallaan taas ei.
Ehkä minun on jo aikakin jatkaa eteenpäin..
vähitellen?

3 viikkoa enää sitten alkaisi kesäloma!
Ei kyllä tunnu koin kesälle kun sää tuntuu olevan yhtä sekaisin kuin seinäkello
"lunta elokuussa ja kun pitää miettiä laittaako ohut toppatakki vai nahkatakki
on tämäkin!" kommenttien kera.Ja kerran kun kerkesi jo iloita että melkein tarkeni
jo ilman takkia.On tosissaan suomikelit parhaimmillaan koskaan tiedä mitä seuraavaksi
tulee.Tavallaan ähän sama juttu elämässä.

Viimeiset rutistukset olisi muttakun tuntuu ettei vois vittujakaan enää kiinnostaa
koko koulu ja mieli huutaa jo armoa.vaan menin jo sopimaan kuitenkin teoria-
tentin siinä toivossa että vielä pitäisivät minut sisällä ensi vuoden ja kattoo
sitten.Tavallaan olisin niin valmis päättämään tuon jo tavallaan taas haluaisi
olla hullu ja kokeilla rajojaan mihin asti todella oikeasti pääsisin,pystyisin.

Ja kahviakin hurahti nyt jo 2 kupillista että hörps ja kukuin jo puol 9 maita
ylhäällä.Tää on taas niin tätä tämän nukkumisen kanssa,vaikka onneksi uusi
patja jeesaa selän kannalta ja saa edes vähän paremmin nukuttua mutta silti.
Kun tähän sais jonninäkösen järkevän rytminkin.Vaikka kuulemma on ihmisiä
jotka vain ovat tällaisia.Hyvin aktiivisia mieleltään ja nukkumiset mennee sen
takia miten sattuu,mene ja tiedä sitten.Ei kyllä enää yhtään lisää lääkkeitä
ainakaan haluaisi tähän lähinnä nukahtamiseen.

Mieleni tekisi laittaa jokin hyvä leffa pyörimään sadepäivän kunniaksi
ja unenpöpperössä soitettuani äidille lupasin käydä mutta en taida jaksaa
nähdä tänään ketään muuta kuin murusta kun taas omatuntoni huutaa minua
suorastaan vaatii minua pianon ääreen,kyllä en ole vieläkään jaksanut
aloittaa ja omatunto jaksaa siitä messuta.Ite kun olisi jo niin valmis
kesälaitumille <3

XoXo
Anskuli <3  










































maanantai 28. huhtikuuta 2014

Nothing really matters love is all we need

Kohta on jo vappu.Aika menee nii hurjan nopeesti eteenpäin.
Aamupuuron ja kahvin tuoksun lomassa ajatukset risteilevät päässäni
yhtä pahasti kuin Helsigin pahin ruuhka enkä edes tiedä miten paha 
sekin on nykyään olen vain kuullut juttuja siitä mutta en keksinyt
oikein muutakaan tapaa kuvailla mitä mielessä liikkuu.
Liikkuu ja tavallaan taas ei liiku,ikään kuin jää jumittamaan.
Ihan kuin liikenneruuhkassakin käy kun jonotetaan.

Tällähetkellä tuntuu kaikki niin isolta kysymysmerkiltä,että on
melkein kuin olisi tyhjän päällä.Taas ollaan siinä kuuluisassa
tienviitassa valitsemassa.Mennäkö oikeaan vai vasempaan
suuntaan.Kumpa joku osaisi näyttää minulle merkin!
ajattelen malttamattomana ja istahdan odottamaan
tyypillisesti keskelle tietä eihän täällä ketään näy 
ja toivoen että ehkä ne asiat tässä ajan kanssa ratkeavat
näin on tarkoitus nyt istut siinä odottamassa kunnes
tiedät mitä pitää tehdä.
Tavallaan jo tiedän mutta tavallaan taas en siksipä odotan.

Kuitenkin kaksi asiaa on aivan varmaa,opiskelu edelleen
ja rakkaat ympärillä ja kesä tulossa ja festarit ja toipuminen.
Tavallaan pohdin,mitä muuta sitä ihminen oikeastaan edes tarvitsee?
Ja samaan aikaan mieleni eksyy unelmoimaan mahdottomia. 

Puissa on hiirenkorvia ja eilen tarkeni melkein jo ilman takkia
koko viikonlopun on tarennut <3 <3 <3

En ole niin Madonna-fani mutta jotkut sen biisit kyllä kolahtaa
kuten tämä <3


..~" I Realize
That nobody wins
Something is ending
and something begins

Nothing takes the past away
like the future
nothing makes the darkness go
like the light

you're shelter from the storm
give me comfort in your arms" ~

XoXo
Anskuli <3 


















sunnuntai 20. huhtikuuta 2014

Suru on kunniavieras

Olen aina jotenkin tiennyt,että minussa on patoutunutta surua,pelkoa,vihaa
mutta en vain osaa käsitellä sitä ilmeisesti riittävän hyvin että se lähtisi minusta
joku kaunis päivä kokonaan pois.Jotenkin sitä karttaa sitä niin kauan kuin vain suinkin
voi,mutta nyt,ahdistuksen ja superkuuman aallon myötä hikoillessani aloin pohtia
ja muistella aikaa taaksepäin.

Tavallaanhan tämä on sitä askartelua itsensä kans  mutta mikässen parempaa
kuin vain saada kirjoitettua se jonnekin ylös.
Kirjoittaminen on aina mulle ollut se henkireikä heti musiiikin jälkeen.
Ilman niitä' kahta,en luultavasti olisi tässä vaan suljetulla tod.näköisesti.

En taaskaan saa unta vaikka väsyttäisi ihan hulluna kun tämä
päivä oli sosialisointia veljen perheen kanssa ja syömistä ja kaikki tämä kuitenkin
uuvuttaa.Silti oli pakko päästä purkamaan tätä pääparkaa taas kun tuntuu että se oikein
ylikuormittuu ja sormet ei meinaa ajatustahdin vauhdissa pysyä mukana.

Viha.Se on aihe jota ajattelin tässä yrittää parhaani mukaan edes vähäsen raottaa.
Se on minussa asunut varmaan niin kauan kuin saatan vain muistaa.En vain oikein
tahdo kunnolla muistaa,milloin se sisälleni muutti.Ehkä sillä sekunnilla kun olen
tarpeeksi nähnyt mitä päihteet tekevät sun rakkaillesi ja mitä ne saavat tekemään
ja sitten se häpeä teoista joita ei toinen tahdo edes myöntää vaan mielummin vaan
unohtaa/ ja tai sitten korvaa sen jollakin mukavalla jutulla.Kyllähän se pienenä
toki tepsikin mutei enää kun mitä isommaksi kasvoin ja aloin itsekin tajuamaan
oikeasti missä mennään.

Se on kuin helkkarin iso ja musta möykky sisälläni ja tuntuu ettei se koskaan
sieltä sisältä lähde.Sama on pelon ja kaiken negatiivisuuden kanssa ainakin
itselläni.Kerran ne tuli kutsumatta sisään ja eivät ihan helpolla varmasti ole
sinusta pois lähdössäkään!

Silti yritän itse löytää keinoja ajaa ne pois etteivät enää edes kasvaisi liian isoksi
ja en pystyisi hallitsemaan niitä.Joskus tulee kyllä tilanteita jolloin saatan tiuskahtaa
jotakin älytöntä ja kadun sitä samantien tai hermostun jostakin,sama juttu.Tuntuu että negatiivisuuden "demonit" yrittävät tulla kaikin keinoin minusta pihalle.Nytkin tuntuu
tavallaan kuin kirjoittaisi kuin riivattu,nopeaa tahtia ja tekstiä tulee taukoamatta
Että tämä fiilis on nyt vain saatava ulos minusta,edes vähän kerrallaan enkä voi
enää enkä halua enää antautua sille!

Toisekseen vihasta on hirveän vaikeaa puhua tai saatika edes jopa kirjoittaa.
Yksi varmaan vaikeimpia aiheita käsitellä ja kun se on minussa niin helvetin
tiukassa.Miksi?Kaikkea sit' kohtaan mitä on nähnyt ja kokenut elämässään.
Miksi sitten kannan sitä yhä mukanani no voi kun tietäisin vastauksen ja sen
miten sanoa vihalle adios amigo! tekisin sen heti!Siihen asti on vain oltava
ja purettava tätä edes tänne ja mahdollisimman moneen paikkaan kuin vain voi.

Sitä myöskin suree samalla.Kun tätä kirjoittaa ja Vartiaisen sanoin,
suru on kunniavieras.Ja jotenkin,nyt kun luin nuo lyriikat läpi se
pysäytti ajattelemaan ja jotenkin tuo kaikki on niin totta.Miten
totta se voikaan olla!Minussa on monta vierasta siis yöpymässä
ja ilmeisesti hyvinkin pitkään kunnes toisin sanon.

Suren,kun en muuta osaa.Vihaan,koska en muuta kykene tekemään
vaikka haluaisin kuinka kovasti.Pelkään,ehkä myöskin sitä onnellisuutta
ja menetystä ja elämää sitten kun suru ja viha ovat kaikonneet eivät varmaan
ehkä koskaan ihan täysin mutta kuitenkin.Ja tilalle tulisi anteeksianto.

Osaltaan se on kyllä tullut,osaltaan taas on vielä hyvin vaikeaa.
Kuin se anteeksianto olisi se takarivin tyttö,hiljaisin ja oudoin,
jollainen itsekin olin ettei sitä haluta leikkiin mukaan,ei tutustua
eikä kysyä mitään koska liian erillainen koska pelko esti ja sitten
ajan myötä tilalle syntyi viha ja lopuksi suru.

Ja suuri kysymys,miksi?
Tiedän että kaikella on tarkoituksensa,tai uskon siis niin,mutta silti
sitä jaksaa aina miettiä; miksi? Ehkä minun ei kuulu koskaan tietää
vastausta,ehkä tämä on vain elämän karu tapa opettaa ja itseni
löydettävä keinot selviytyä kunnes voin hyvästellä pelon,vihan,
ja surun mutei kuitenkaan kokonaan vain joksikin aikaa.
Ehkä se aika ei ole ihan vielä mutta lähempänä kuin aavistankaan.


xoxo
anskuli