perjantai 9. toukokuuta 2014

Levoton tuhkimo

Vihan tilalle on nykyään tullut sääli tiettyjen ihmisten ja asioiden kohdalla.
Suru on lähtenyt jo muille maille vierahille mutta ahdistus tykkää minussa
silti asua ja toisinaan muistuttaa olemassa olostaan mutta vain hyvn varovasti.
Varsinkin kun se huomaa että en pelkää sitä tunnetta enää en suostu sen
kaadettavaksi vaan se itse on kutistunut mitättömäksi ainakin melkein.

Ennen se oli juurikin toisin päin kun pelon varjot muuttuivat niin että
saatoin melkein koskettaa niitä,niin pahasti ne hallitsivat minua,
kunnes ratsuväen saapuessa terapia & lääkitys & rakkaiden tuki ja ymmärrys
pelot alkoivat kutistua kun ne huomasi,etten enää pelännyt ja ollut yksin, vaan
olikin voimia ajaa ne pois ensin ratsuväen kera ja nyt jo yksin!

Siksi nykyään pystyn ajattelemaan ennen niin vastenmielisiä
ihmisiä ja kuitenkin,vihan tilalle on tullut nykyään sääli.
Mikä tavallaan vähän ihmetyttää ja tavallaan taas ei.
Ehkä minun on jo aikakin jatkaa eteenpäin..
vähitellen?

3 viikkoa enää sitten alkaisi kesäloma!
Ei kyllä tunnu koin kesälle kun sää tuntuu olevan yhtä sekaisin kuin seinäkello
"lunta elokuussa ja kun pitää miettiä laittaako ohut toppatakki vai nahkatakki
on tämäkin!" kommenttien kera.Ja kerran kun kerkesi jo iloita että melkein tarkeni
jo ilman takkia.On tosissaan suomikelit parhaimmillaan koskaan tiedä mitä seuraavaksi
tulee.Tavallaan ähän sama juttu elämässä.

Viimeiset rutistukset olisi muttakun tuntuu ettei vois vittujakaan enää kiinnostaa
koko koulu ja mieli huutaa jo armoa.vaan menin jo sopimaan kuitenkin teoria-
tentin siinä toivossa että vielä pitäisivät minut sisällä ensi vuoden ja kattoo
sitten.Tavallaan olisin niin valmis päättämään tuon jo tavallaan taas haluaisi
olla hullu ja kokeilla rajojaan mihin asti todella oikeasti pääsisin,pystyisin.

Ja kahviakin hurahti nyt jo 2 kupillista että hörps ja kukuin jo puol 9 maita
ylhäällä.Tää on taas niin tätä tämän nukkumisen kanssa,vaikka onneksi uusi
patja jeesaa selän kannalta ja saa edes vähän paremmin nukuttua mutta silti.
Kun tähän sais jonninäkösen järkevän rytminkin.Vaikka kuulemma on ihmisiä
jotka vain ovat tällaisia.Hyvin aktiivisia mieleltään ja nukkumiset mennee sen
takia miten sattuu,mene ja tiedä sitten.Ei kyllä enää yhtään lisää lääkkeitä
ainakaan haluaisi tähän lähinnä nukahtamiseen.

Mieleni tekisi laittaa jokin hyvä leffa pyörimään sadepäivän kunniaksi
ja unenpöpperössä soitettuani äidille lupasin käydä mutta en taida jaksaa
nähdä tänään ketään muuta kuin murusta kun taas omatuntoni huutaa minua
suorastaan vaatii minua pianon ääreen,kyllä en ole vieläkään jaksanut
aloittaa ja omatunto jaksaa siitä messuta.Ite kun olisi jo niin valmis
kesälaitumille <3

XoXo
Anskuli <3  










































maanantai 28. huhtikuuta 2014

Nothing really matters love is all we need

Kohta on jo vappu.Aika menee nii hurjan nopeesti eteenpäin.
Aamupuuron ja kahvin tuoksun lomassa ajatukset risteilevät päässäni
yhtä pahasti kuin Helsigin pahin ruuhka enkä edes tiedä miten paha 
sekin on nykyään olen vain kuullut juttuja siitä mutta en keksinyt
oikein muutakaan tapaa kuvailla mitä mielessä liikkuu.
Liikkuu ja tavallaan taas ei liiku,ikään kuin jää jumittamaan.
Ihan kuin liikenneruuhkassakin käy kun jonotetaan.

Tällähetkellä tuntuu kaikki niin isolta kysymysmerkiltä,että on
melkein kuin olisi tyhjän päällä.Taas ollaan siinä kuuluisassa
tienviitassa valitsemassa.Mennäkö oikeaan vai vasempaan
suuntaan.Kumpa joku osaisi näyttää minulle merkin!
ajattelen malttamattomana ja istahdan odottamaan
tyypillisesti keskelle tietä eihän täällä ketään näy 
ja toivoen että ehkä ne asiat tässä ajan kanssa ratkeavat
näin on tarkoitus nyt istut siinä odottamassa kunnes
tiedät mitä pitää tehdä.
Tavallaan jo tiedän mutta tavallaan taas en siksipä odotan.

Kuitenkin kaksi asiaa on aivan varmaa,opiskelu edelleen
ja rakkaat ympärillä ja kesä tulossa ja festarit ja toipuminen.
Tavallaan pohdin,mitä muuta sitä ihminen oikeastaan edes tarvitsee?
Ja samaan aikaan mieleni eksyy unelmoimaan mahdottomia. 

Puissa on hiirenkorvia ja eilen tarkeni melkein jo ilman takkia
koko viikonlopun on tarennut <3 <3 <3

En ole niin Madonna-fani mutta jotkut sen biisit kyllä kolahtaa
kuten tämä <3


..~" I Realize
That nobody wins
Something is ending
and something begins

Nothing takes the past away
like the future
nothing makes the darkness go
like the light

you're shelter from the storm
give me comfort in your arms" ~

XoXo
Anskuli <3 


















sunnuntai 20. huhtikuuta 2014

Suru on kunniavieras

Olen aina jotenkin tiennyt,että minussa on patoutunutta surua,pelkoa,vihaa
mutta en vain osaa käsitellä sitä ilmeisesti riittävän hyvin että se lähtisi minusta
joku kaunis päivä kokonaan pois.Jotenkin sitä karttaa sitä niin kauan kuin vain suinkin
voi,mutta nyt,ahdistuksen ja superkuuman aallon myötä hikoillessani aloin pohtia
ja muistella aikaa taaksepäin.

Tavallaanhan tämä on sitä askartelua itsensä kans  mutta mikässen parempaa
kuin vain saada kirjoitettua se jonnekin ylös.
Kirjoittaminen on aina mulle ollut se henkireikä heti musiiikin jälkeen.
Ilman niitä' kahta,en luultavasti olisi tässä vaan suljetulla tod.näköisesti.

En taaskaan saa unta vaikka väsyttäisi ihan hulluna kun tämä
päivä oli sosialisointia veljen perheen kanssa ja syömistä ja kaikki tämä kuitenkin
uuvuttaa.Silti oli pakko päästä purkamaan tätä pääparkaa taas kun tuntuu että se oikein
ylikuormittuu ja sormet ei meinaa ajatustahdin vauhdissa pysyä mukana.

Viha.Se on aihe jota ajattelin tässä yrittää parhaani mukaan edes vähäsen raottaa.
Se on minussa asunut varmaan niin kauan kuin saatan vain muistaa.En vain oikein
tahdo kunnolla muistaa,milloin se sisälleni muutti.Ehkä sillä sekunnilla kun olen
tarpeeksi nähnyt mitä päihteet tekevät sun rakkaillesi ja mitä ne saavat tekemään
ja sitten se häpeä teoista joita ei toinen tahdo edes myöntää vaan mielummin vaan
unohtaa/ ja tai sitten korvaa sen jollakin mukavalla jutulla.Kyllähän se pienenä
toki tepsikin mutei enää kun mitä isommaksi kasvoin ja aloin itsekin tajuamaan
oikeasti missä mennään.

Se on kuin helkkarin iso ja musta möykky sisälläni ja tuntuu ettei se koskaan
sieltä sisältä lähde.Sama on pelon ja kaiken negatiivisuuden kanssa ainakin
itselläni.Kerran ne tuli kutsumatta sisään ja eivät ihan helpolla varmasti ole
sinusta pois lähdössäkään!

Silti yritän itse löytää keinoja ajaa ne pois etteivät enää edes kasvaisi liian isoksi
ja en pystyisi hallitsemaan niitä.Joskus tulee kyllä tilanteita jolloin saatan tiuskahtaa
jotakin älytöntä ja kadun sitä samantien tai hermostun jostakin,sama juttu.Tuntuu että negatiivisuuden "demonit" yrittävät tulla kaikin keinoin minusta pihalle.Nytkin tuntuu
tavallaan kuin kirjoittaisi kuin riivattu,nopeaa tahtia ja tekstiä tulee taukoamatta
Että tämä fiilis on nyt vain saatava ulos minusta,edes vähän kerrallaan enkä voi
enää enkä halua enää antautua sille!

Toisekseen vihasta on hirveän vaikeaa puhua tai saatika edes jopa kirjoittaa.
Yksi varmaan vaikeimpia aiheita käsitellä ja kun se on minussa niin helvetin
tiukassa.Miksi?Kaikkea sit' kohtaan mitä on nähnyt ja kokenut elämässään.
Miksi sitten kannan sitä yhä mukanani no voi kun tietäisin vastauksen ja sen
miten sanoa vihalle adios amigo! tekisin sen heti!Siihen asti on vain oltava
ja purettava tätä edes tänne ja mahdollisimman moneen paikkaan kuin vain voi.

Sitä myöskin suree samalla.Kun tätä kirjoittaa ja Vartiaisen sanoin,
suru on kunniavieras.Ja jotenkin,nyt kun luin nuo lyriikat läpi se
pysäytti ajattelemaan ja jotenkin tuo kaikki on niin totta.Miten
totta se voikaan olla!Minussa on monta vierasta siis yöpymässä
ja ilmeisesti hyvinkin pitkään kunnes toisin sanon.

Suren,kun en muuta osaa.Vihaan,koska en muuta kykene tekemään
vaikka haluaisin kuinka kovasti.Pelkään,ehkä myöskin sitä onnellisuutta
ja menetystä ja elämää sitten kun suru ja viha ovat kaikonneet eivät varmaan
ehkä koskaan ihan täysin mutta kuitenkin.Ja tilalle tulisi anteeksianto.

Osaltaan se on kyllä tullut,osaltaan taas on vielä hyvin vaikeaa.
Kuin se anteeksianto olisi se takarivin tyttö,hiljaisin ja oudoin,
jollainen itsekin olin ettei sitä haluta leikkiin mukaan,ei tutustua
eikä kysyä mitään koska liian erillainen koska pelko esti ja sitten
ajan myötä tilalle syntyi viha ja lopuksi suru.

Ja suuri kysymys,miksi?
Tiedän että kaikella on tarkoituksensa,tai uskon siis niin,mutta silti
sitä jaksaa aina miettiä; miksi? Ehkä minun ei kuulu koskaan tietää
vastausta,ehkä tämä on vain elämän karu tapa opettaa ja itseni
löydettävä keinot selviytyä kunnes voin hyvästellä pelon,vihan,
ja surun mutei kuitenkaan kokonaan vain joksikin aikaa.
Ehkä se aika ei ole ihan vielä mutta lähempänä kuin aavistankaan.


xoxo
anskuli










































torstai 17. huhtikuuta 2014

Hetken tie on kevyt

Eilisen Game Of Thronesin tuoreiden jaksojen,viininmakuisen
ja myöhemmin oluen sekä Venäjä-puheista kiivaaseen ego-katastrofi-
ihmiskunta-väittelyihin  kyllästyneenä,on ihanaa kuunnella hetki vain
hiljaisuutta ja kaupungilla katsella ihmisten hyörinää tulevan pyhäinpäivän
ajatukset kintereillään.

Ihmetellä miten hyvää joku Tosca-kakunpala vaniljakastikkeessa voi olla ja miten
vastapäätä olevan pöydän noin kuukauden vanha vauva oli niin pieni ja avuton ja söpö
kunnes se herttaisuus ja söpöys vaihtui seuraavan vilkaisun myötä kun äitiparka sai
puklaukset selkäänsä pikkuiseltaan.

Rauhallisen kävelyn ja hiljaisuuden päässäni ja hengittämiseen keskittymisen
katkaisi vain kun jostain alkoi kuulua  "..ja sieluni sä liitä,nyt äänes kuorohon..."
ja hopeinen moottoripyörä ajella huristeli kaikessa rauhassa päätään kääntyvien
ihmisten katseiden ohitse tuntuen vähät välittävän selkäänsä saavista katseistaan ja
päiden pudisteluista.

Itseäni lähinnä alkoi jotenkin ahdistaa kyseinen ja puistattaa
sillä sekunnilla ja kättä haparoiden toisen käteen piti alkaa taas kaikki alusta,
harmistuneena siinä että tuo hullu tuli ja pilasi hengitysharjoitukseni ja nyt,
se sitten vielä jäi soimaan päähän ja ahdistus ajoi minut kirjoittamaan vaikka
ulkokuori esittikin kanssaihmisille, että kaikki on hyvin,vaikka itsestä tuntui
että olisi voinut vaikka nakata kivellä kys motoristia päähän että tuo virsi
loppuisi.

Huomiota ainakin todellakin sai,minulta jos kysytään ehkä turhankin
liikaa ja ihmettelyjen myötä kävelimme rauhalliseen paikkaan sankarihautuu-
maalle jossa oli onneksi ihanan hiljaista ja kaupungin möly jäi taka-alalle
ja huokaisin.Kaikenlaisia sitä onkin liikkeellä ja porukassa tuli ihmeteltyä
virkavallan tekemättömyyttä moiselle.

Onneksi tuolta kohta on tulossa turva ja saan tämän kaiken maailman
hullutukset unohtaa vaikka käteni tärisevät vähän vieläkin ja jostakin
tuo lapsikuoron laulama virsi laukaisi pienen ahdistuksen päälle,
ja yrittää nyt pilata näin loistavasti menneen päiväni.Pitäneen
ilmeisesti ajaa se pois musiikin avulla tai muulla aktiviteetilla
ja antaa rauhallisuuden taas tulla takaisin,joka livahti kuin
salamana "sängyn alle" takaisin.

Loma on kuitenkin onneksi aluillaan ja on ihanaa vain ollut olla
eikä ressata koulujuttuja yhtään vaikka ne tykkäävätkin kovasti
takaraivossa muistuttaa olemassaolostaan.

Hetken tie on kevyt kaksin kulkea... <3

XoXo
Anskuli





















lauantai 12. huhtikuuta 2014

Don't Fear The Reaper

Viikonloppu ja saisi nukkua pitkään ja nukuinkin mutta silti kuitenkin heräsin
ja vilkaisin kännykän kelloa joka oli koska on viikonloppu,ei arki,ihan liian
vähän.Näköjään aika hyvin jokatapauksessa jääny toi lääkerytmi päälle kun tän
paskan on taas alottanu.On tässä kohta jo reilu kk niitä popsittu kiltisti mutta
en vaan ole jaksanut asiasta pahemmin mainita.

Tänään ois vähän pakko alkaa tehä koulujuttuja mielellään jo valmiiksi ettei
huomenna ja ma-aamuna ku tarvitsisi vain kerrata ja sitten alkaisi pääsiäisloma
ja saa hetkeksi "unohtaa" olevansa mukaopiskelija.Pääsiäisenä oli tarkoitus
ainakin toivon mukaan olla vaan tuon murusen kanssa kun näkeminen ollu
nyt vähän mitä on kiitos sen taloyhtiön jo parisen kk kestävän kattorempan.

Noh tietyissä asioissahan on kuitenkin ihan hyvä,ettei mikään kestä ikuisesti
ja tavallaan,en tiedä mikä siinä oli mutta jotenkin eilen lukiessa Luukkasen
Kuolemaa ei ole-kirjaa tulöi jotenkin kevyempi olo.En oikein osaa selittää
miksi,ehkä vihdoin kai vähän edes tajusin että pelkään taas ihan turhaa ja
fiksuna likkana vihdoin sen aloin pikkuhiljaa tajuta.Kuullostaa vähän
hölmöltä joo tiietään.Mut kai sekin on parempi kun ei millonkaan?
Opettelen vaan nauttimaan päivästä kerrallaan,ja yritän olla huolehtimatta
liikaa tulevaisuudesta.Juuh,helpommin sanottu kuin tehty mut kyl mä
ainakin kovasti yritän.

Pienistä onnistumisen asioista osaan olla ylpeä,kun on taas kuitenkin
uskaltanut tehdä asioita itsekseen,kuten kävellä pihalla yksin ja
vanhempien kanssa nyt jo kahvilla keskustassa ja olla hermostumatta
joka ikinen kerta kun kävelee kadulla.Ehkä mä sit tarvitsen tosiaan
vielä apua näistä vaikka katsoinkin tuossa Yle Teemalta yks ilta
dokumentin ahdisutneisuushäiriöstä-käsittelevää dokkaria josta
kyl valitettavasti tiesin joe tukäteeen olevat asiat mitä siinä
puhuttiin että lääkkeet olisivat vain markkinarako,mutta silti
sitä itsekin tässä vaan kiltisti popsitaan,nice.

Tosin terapeuttini ehdotti minulle viimeksi että menisin syksyllä
johonkin jännitys-ryhmään ja lupasin jo suostua siihen.Alkaa tuntua
et kaikki mahdollinen apu pliis haluun parantua tästä! ja samalla sitten
kuitenkin yrittää viettää arkea tämän kanssa sulassa sovussa.

On jännä,että syöpiin yms on kuulemma tehty joku läpimurtojuttu
yllättäen jenkeissä jos en väärin muista,mutta kun maailmassa on
varmaan en yhtään yllättyisi! ehkä kohta jo samanverran paniikki/
ahdistuneisuushäiriöön sairastuneita niin siihen ei ole keksitty mitään
ihme poppakonstia syöt va kiltisti koko elämäsi näitä,voi tulla vähän
sivuvaikutuksia mut pääasia et me saadaan rahaa,vitut susta
ja sun ongelmista muahaha!
 Oho hups.

Joopa joo,oli vaan vähän pakko avautua tästäkin :P
Ja juu ihan tarkotuksellakin tavallaan harhaanjohtava otsikko...
vai onko? ;)


XoXo
Anskuli <3  



















tiistai 8. huhtikuuta 2014

Riding against the wind

Synttäritkin oli ja meni.Oikeastaan mitään erikoisempaa ei ole sattunut kuin
että kesä vain lähenee ja lähenee ja päivä päivältä on lämipimämpää,ihanaa!
Sitä tavallisent ylsää arkea,koulua,opiskelujen kanssa "tuskailua",noin 3-4h
päivässä reenaamista mikä on ihan naurettavan lyhyt aika ajatellen miksikä
itse haluaisin tulla.Mutta kiitos selkävikani, en vain yksinkertaisesti pysty
istumaan enempää,saatika sitten myöskin kädet tottakai väsyvät.

Nyt taasen reenaus on ollut jossain ihan muualla,hoidan siis vaan ne
pakolliset soittoläksyt ja teoriatehtävät ja niitäkin on jostakin syystä
ihan pirun vaikea aloittaa tekemään,vaikka terapian työntäessä minulle
pitkästä aikaa kyselylomakkeita päivittääkseen tilanteeni,hieman
kaduttaa,että myönsin siinä kohtaan,kun piti ympyröidä Tehtävien
aloittaminen vaatii minulta suunnattomia ponnistuksia,myönsin
ettei niin ollut.Noh tavallaan ei ole ja tavallaan on.Kaikki on niin
"somassa" ristiriidassa keskenään että itsekin on ihan pihalla jotenkin.
Ei sitä fiilistä oikein osaa selittää.

Enkä oikein jaksakaan koska hypittyäni tänä aamuna 6.30 ylös
ja pyörittyä hetki lääkärin,apteekin ja terapian läpi täytyy
tunnustaa että on aika naatti meno ja mietin vieläkin päikkäreille
menemistä,vaikka tuossa juuri kahvikupposen tyhjensinkin.

Huomenna onneksi pääsee taas Shiatsuun,kivut ovat nimittäin
osittain palanneet mutta onneksi eivät niin kovina kuitenkaan
kiitos aktiivisen hieronnan ja yritän myös aktiivisesti venytellä
vaikka sitä pitäisi tehdä joka päivä.

Tuntuu,että kaikkea pitäisi tehdä joka päivä,harjoitellakin väsymättä
jotta olisi joskus jotakin,mutta miksi?No tietysti siksi että se olisi eräänlainen
"palkinto" sitten joskun kun saa joltakulta vähän "kovemmalta"ihailemaltaan tyypiltä
kehuja,kai sitä on niin säälittävä että haluaa niitä hemmetin kehuja.

OIkein suorastaan kerjää niitä.
Olen kyllä huomannut että joskus kyselen murultakin hölmöjä juttuja kuin että
olenko sinusta nätti edes ja tottakai hän vastaa myöntävästi vaikka pääni huutaa
että valehtelee saisi varmasti kauniimmankin tyttöystävän kuin tällaisen
akneihoisen sekopään,joka kerjää huomaamattaan ja toisaalta tiedostaenkin 
kehuja,no mitä muuta sinä odotat ihmiseltä jota on kiusattu koko
peruskoulun ajoin ja ylä-aste oli se pahin helvetti?

Ehkä tätäkään ei ymmärrä kuin korkeintaan kohtalotoverit jollakin
tasolla.Tai sitten ei.Kuitenkin,pohdin,milloin saa levätä,milloin saa
vain olla?Kun pitää joka päivä tehdä jotakin suorittaa jotakin jotta
muut olisivat tyytyväisiä.Ja jos tänään ja huomenna pidän vapaata
ja alotan kouluhommat vasta loppuviikosta,tulee huono-omatunto
kiusaamaan ja huutamaan miten saamaton paskakasa minä olen
enkä ansaitse yhtään mitään tässä elämässä.Joskus taas toivon että
kumoa niin sanottuja "vaihtopäitä" olisi olemassa.Olisi niin kätevää
olla joskus edes joku muu kuin minä ja ajatukseni.Pitää "lomaa"
itestään,tavallaan.

XoXo
Anskuli <3 


Ps.Jotenkin tämä biisi kuvaa näitä päiviä mitä tässä on ollut,vaikka onkin
idolini Laihon synttärit tänään,ajattelin kuitenkin laittaa tämän,koska
muistuttaa tavallaan kesästäkin ja kaikesta mitä päässä pyöriny viime
aikoina.Toivottavasti tekin tykästytte!Ja joo Bred on kyl söötti ja komee,
tykkään :) <3
















maanantai 31. maaliskuuta 2014

Kevättä kohti

Jooh elossa ollaan kuitenkin,on vain ollut hieman taukoa tämänkin suhteen
ja ihan kaiken suhteen.Tänään taas arkia stui kuvioihin 2 viikon romahduksesta
toipumisen jälkeen.Eli ilmeisesti nyt mentiin rytinällä sitten sinne pohjalle eikä
oikein tuolta ajalta ole edes  pahemmin mitään kerrottavaa kuin että käytännössä
asuin vanhemmilla,makasin sängyssä ja söin lääkkeiden kera rauhoittavia ja voin
pahoin,siinä meni minun 2 viikkoa näin lyhyesti kerrottuna.

Takapakki tuli paha sellainen,lääkäriin terapian kautta aika ja lääkkeiden alotus näillä
mennään nyt sitten.Olot on ollut ihan hirveät mutta nyt luojan kiitos ne ovat alkaneet
hellittämään mutta positiivisin uutinen tässä on kuitenkin se,että olen uskaltanut
alkaa tekemään asioita itse!En enää tarvitse saattajaa mihinkään,no okei ruokakauppa
on vielä edessä mutta vanhempien luokse menen jo aivan yksin.Takaisin menon kanssa
on vielä vähän niin ja näin mutta eihän sen pitäisi edes olla.Naurettavaa!Ja tavallaan taas
olo on vielä vähäsen kuin sillä pelästyneellä kissanpennulla joka ei suostu tulemaan ulos
sängyn alta.Mutta minäpä tulin jo edes puoliksi kuitenkin!Joidenkin asioiden suhteen vain
ilmeisesti vielä pujahdan sinne takaisin.

Synttärit,huomenna.Perjantaina tarkotus ois jotakin kekkereiden tapaista järjestää.
Hurjaa.Vetää aina niin sanattomaksi kun aika menee niin siivillä että välillä ihan hirvittää.
Tuntikin meni odotettua paremmin tänään,jopa opeki ihmetteli asiaa ja innostui siinä sitten kyselemään olisinko minä valmis kohta puoliin jo 2 tason tenttiä suorittamaan,osissa mutta kuitenkin.Konserttiakin olisi tulossa ilmeisesti vielä ennenkuin se laskee minut
kesälaitumelle  joten tässä tuntuu menevän asiat taas pyrähdyksellä eteenpäin.

Tuntuu et ois vähän tuota itseluottamustakin löytyny jostain kummasta lisää
ja niin,tottakai noi keväiset aurinkoiset päivät ovat muistuttamassa kun tuolla
loikkii vasta sulanneen maan päällä ja aurinkokin laskee mailleen vasta 7kan jälkeen.
Minä olen tästä kaikesta aivan innoissani,rakastan kesää ja yöttömiä öitä <3
Ja rakastan myöskin kevättä,se on tavallaan kaiken uuden alkua.

Mutta juuh ei nyt ollutkaan tämän kummempaa asiaa,päivä kerrallaan
noustu tästä romahduksesta ja kahvikupponen tunnin jälkeen kun kotiin
pääsin teki hyvää.Taas on kuitenkin usko tähän kaikkeen alkanut pikkuhiljaa
tulla takaisin.Kyllä minä tästäkin vielä nousen!

XOXO
Anskuli